Sankaritar Berliinin maratonin sivuilla

Lue Sankraittaren tarina Berliinin maratonin sivuilta (saksaksi)!

Englanniksi teksti löytyy lyhyempänä täältä!

Sankaritar juoksee pienten sankareiden hyväksi

Sankaritar juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin 29. syyskuuta 2014. Juoksu on auttanut häntä viimeisen kahden rankan ero- ja yksinhuoltajavuoden aikana niin paljon, että hän päätti auttaa myös muita juoksemalla. Projektiksi hän valitsi berliiniläisen lasten saattokodin, Sonnenhofin.

Sankaritar on pohtinut paljon omaa kamppailuaan ja juoksemisen tarkoitusta: "Taistelen edelleen itseni kanssa, mutta kyse ei ole enää selviytymisestä. Voin nykyisin hyvin, minulla ei ole mitään vaaraa, olen hyvässä kunnossa ja lapseni ovat terveitä. Mutta vollotan silti, kun 32-kilometrin juoksulla on liian kuuma, henkeä ahdistaa, kun en saavutakaan omaa aikatavoitettani. Täytyy muistaa, että tämä taistelu on itse valittu ja kovin pientä siihen verrattuna, mitä moni parantumattomasti sairas lapsi joutuu käymään läpi."

"Oman sotani ja näiden lasten taistelun välillä on se ero, etten voi kuin voittaa. Mutta nämä Sonnenhofin pienet sankarit ovat jo hävinneet omansa", Sankaritar pohtii ja kertoo vierailustaan Sonnenhofissa: "Eräs pieni poika oli toivonut tapaavansa aidon astronautin ennen kuolemaansa. Tapaamisen järjesäminen oli hankalaa ja se kesti, mutta poika jaksoi odottaa sinnikkäästi. Vihdoin astrnautti saapui: poika oli ikionnellinen. Kaksi päivää sen jälkeen, kun unelmasta tuli totta, poika kuoli hartain toiveensa toteutuneena."

Toiveesta tuli totta Sonnenhofille lahjoitetun rahan avulla. Kun Sankaritar kuuli pojan tarinan, hän halusin toteuttaa lisää tällaisia pieniä unelmia. "Tarkoituksena on kerätä rahaa näiden lasten hyväksi. Että voisimme lahjoittaa heille hieman onnea ja iloa", Sankaritar sanoo.

Jos olet kiinnostunut tukemaan Sonnenhofin lapsia Sankarittaren maratonin kautta, ota yhteys! Voit tukea Sonnenhofia lahjoittamalla esimerkiksi 1 € per Sankarittaren juoksema kilometri. 

Saattokodin yhteystiedot löytyvät esimerkiksi täältä:  

https://www.facebook.com/anniberlinmarathon/timeline

Kun seinä tuli vastaan

Sankarittarella oli kiire viikko. Oli työkuvioita, tapaamisia ja kaiken kukkuraksi esikoinen oli aloittanut koulun. Poika ei kokenut koulun alkua millään tavalla kummalliseksi: aamulla laitettiin reppu selkään, sitten mentiin kouluun ja iltapäivällä reppu heitettiin huoneen nurkkaan. Seuraavana päivänä sama alusta. Kaiken lisäksi se oli kivaa!

Pojan äidille elämänmuutos oli suurempi. Ei vain siksi, että koulunpihalla piti seistä valmiina tasan kello 7:30. Sitä ennen Sankarittaren piti syöttää, pukea ja tehdä eväät kolmelle. Samoin restauroida julkisivu sellaiseen kuntoon, että tosiaan kehtasi seistä koulun pihalla ennen kukonlaulua.

Ikä kun ei tunnetusti tullut yksin kylään. Sillä oli aina kaikenlaisia seuralaisia mukanaan: silmäpusseja sun muita ihanuuksia. Ja Sankaritarkin oli jo keski-ikäinen, jopa 35-vuotias. Vaikka tosin vielä ihan vetreä sellainen. Mercedes Benzin puolimaratonilla hän oli kilpaillut "senioreiden" sarjassa, mutta oli juossut siellä oman ennätyksensä. Ei pahempi suoritus vanhukselta!

Sankaritar päätti, ettei ottaisi paineita ikääntymisestä. Ainakaan kunnes juoksusuoritukset alkaisivat kovasta urakoinnista huolimatta kääntyä laskuun. Nyt ne paranivat kerta kerralta. Se ei voinut tarkoittaa muuta, kuin että Sankaritar oli tosiaan ainoana ihmisenä maailmassa löytänyt nuoruuden salaisen lähteen. Tietenkin!

Tosin Sankaritar tarkoitti ikääntymisellä ehkä sittenkin jonkinlaista sisäistä parkkiintumista. Joustamattomuutta. Pelkoa. Luovuttamista. Rajoja. Ennakkoluuloja itseään ja muita kohtaan. Niitä vastaan hän huomasi taistelevansa. Ei kiloja. Ei silmäpusseja.

Sankaritar oli viime päivinä muutenkin miettinyt juoksunsa merkitystä. Melkein aina juostessaan kympin lenkkinsä noin yhdeksän aikaan aamulla, vastaan tuli loppua kohden vanhempi mies. Tällä oli kivettyneet, turvonneet kasvot. Sellainen katse, joka seuraa Parkkinsonin taudista. Mies juoksi hitaasti, jotenkin hankalan näköisesti - mutta hän juoksi. Ilmeisesti päivittäin.

Joka kerta mies tuli vastaan loppusuoralla, jolloin Sankaritar kiri, katsoi kännykän kellosta, kuinka sekunnit kuluivat, yritti hyvää aikaa. Ja joka ikinen kerta kohdatessaan tämän miehen, Sankaritar muisti jotain oleellista juoksusta. Ja sekuntien merkitys surkastui olemattomaksi, hävisi taivaan tuuliin.

Tässä oltiin elämän ytimessä.

Siinä taistelussa itsemme kanssa, jota kutsumme elämäksi. Joka ilmenee eri elämänvaiheissa, ulkoisten olosuhteiden vaihdellessa ja eri elämänalueilla eri tavalla. Mutta oli kyse sitten ulkoisesti nälänhädästä, pakolais- tai evakkomatkasta, lapsen sairaudesta, avioliiton hajoamisesta, urasta, urheilusuorituksesta tai vakavasta taudista, tosiasiassa kyse on aina samasta asiasta: sinnikkyydestä. Siitä, ettei luovuta. Ettei anna periksi. (Sankaritar on kirjoittanut tästä aiheesta myös esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.)

Tämä yhdistää ihmisiä, koska vaikka omaa elämää ja sen kolhuja ei aina voi verrata toisten elämään, periaatteessa kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä näillä kokemuksilla teemme. Miten niitä työstämme.

Tämä yhdistää ehkä erityisellä tavalla juoksijoita, koska intohimoinen juoksija on hyvin tietoinen omasta kamppailustaan. Siksi hän ei vertaakaan itseään keneenkään muuhun, vaan nyrkkeilee ainostaan omia varjojaan vastaan. On samantekevää mikä on vastustajana: sairaus, suru, epävarmuus, huono omatunto tai jokin toinen kiusaajia - taistelu on silti sama.

Ja ainoa, mikä merkitsee mitään on se, ettei luovuta. Se pitää ihmistä hengissä.

Juoksu on tämän sisäisen kamppailun yksi ilmentymä. Urheilussa sisäinen sota tapahtuu konkreettisesti, ihmisen ulkopuolella. Se helpottaa myös syvempiin ongelmiin tarttumista. Nimeämällä ne, demonit muuttuivat pienemmiksi, paremmin hallittavaksi.

Ja Sankaritar oli tunnistanut omansa. Haastanut Syyttäjän, Masentajan, Marttyyrin ja Marisijan juoksuradalle kilpailuun. Eikä Sankaritar suinkaan aikonut hävitä.

---

Sankaritar juoksi melko tarkasti ohjelman mukaan seuraavat lenkit:

- ma: lepo
- ti: lepo
- ke: 8.3 km (51 min)
-to: lepo (hammaslääkäri)
- pe: 5. 6km (33 min)
- la: 10.3 km (57 min)
- su: 32 km (3:27min)

---

Sankarittaren pisin koskaan juoksema lenkki (32 km) vaatii oman erillisen kuvauksensa:

Ensimmäiset 14 kilometriä menivät suhteellisen hyvin. Välietappina oli lasten ja heidän isänsä tapaaminen. Matkaan määränpäähän meni tasan 1:30 h. Sankaritar piti pienen, noin 20 minuutin pituisen tauon ja joi kahvin. Tässä vaiheessa kello oli noin 11:30 ja ilma alkoi olla hyvinkin lämmin. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja asteita oli jo 27.

Matka jatkui ja metsässä ponkaisi iso kauris suoraan nokan edestä kovaa vauhtia pakoon. Seuraava juomatauko oli noin 4 km päästä kilometrin 18 kohdalla. Silloin Sankaritar otti myös yhden energiageelin. Se oli pahaakin pahempaa siirappimaista mönjää, mutta sen vaikutus oli maaginen: askel keveni sekunneissa!

Seuraava juomatauko oli noin 3 kilometrin päässä (huom. lämpöasteet!). Tässä vaiheessa (21km) Sankaritar alkoi olla aika väsynyt. Väsymys kasvoi entisestään ja kuuluisa seinä tuli vastaan jo 26. kilometrin kohdalla. Se oli ahdistavaa ja masentavaa, sillä viimeksi Sankaritar oli juossut 29 km suhteellisen reippaasti, ilman geelejä, ilman montaakaan juomataukoa. Olematta kovinkaan väsynyt.

Tällä lenkillä asiat olivat toisin. Seinän aikaiseen ilmaantumiseen oli luultavimmin kaksi syytä: edellisen päivän 10 km tempo-juoksu ja kuuma ilma.

"Seinä" oli voimien hiipumista, lihassärkyä, hengästymistä, huimausta, epätoivoa, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta. Sattui. Sankaritar meni niin pitkälle, että rukoili varjoa. Ja saikin sitä pian. Kolme kilometriä menivät sisulla ja 29. kilometrin kohdalla Sankaritar piti toisen pidemmän, noin 10 minuutin tauon ja joi järven rannalla siejaitsevalla tarassilla alkoholittoman vehnäoluen. Se maistui taivaalta ja antoi niin paljon hiilihydraatteja, että viimeiset kolme kilometriä kyllä sattuivat, mutta epätoivo oli kaikonnut. Viimeisen kilometrin Sankaritar pystyi jopa kiihdyttämään vauhtia.

Matkaan meni yhteensä 3:27 h (josta on miinustettu kaksi pidempää taukoa = yht. noin 30-40 min) 

Mitä Sankaritar oppi tällä juoksulla?

- Sen, mikä maratonikielessä on "seinä". (Saksaksi sanotaan, että "vasaramies tulee käymään".)
- Että epätoivon jälkeen seuraa taas toivoa. Aina.
- Että loppua kohden olo saattaa taas parantua - etenkin jos saa hiilareita!
- Että maratonilla kannattaa varmaan syödä 10km välein energiageeliä.
- Että pitkät juoksut ovat kivuliaita - siitä ei pääse mihinkään edes treenaamalla. Viimeistään 30. kilometrin jälkeen lihaksia särkee. Mutta se on koko pointti!

---

Muutama ajatus ja sitaatti, joita Sankaritar on pureskellut juostessaan:
- "Kipu on heikkoutta, joka kaikkoaa kehosta".
-  "Life begins at the end of your comfort zone"
- "Parempikaan ei riitä"

Mercedes Benzin puolikas ja käsijarru

Sankarittaren treeniviikko oli ollut yhtä puolikuntoisuutta. Hän oli juossut ainoastaan seuraavat lenkit:

- Tiistai: 45 min
- Torstai: 1:35 h
- Sunnuntai: Mercedes Benz puolimaratoni Berliinin Reinickendorfissa aikaan 2:01:51!

Kyseessä oli Sankarittaren toinen puolimaratoni. Keväällä hän oli juossut Berliinin SCC-puolimaratinin aikaan 2:07:18. Nyt Sankaritar paransi omaa aikaansa melkein kuudella minuutilla. Se oli jättimäinen harppaus - sen tiesi jokainen juoksija, joka oli joskus elämässään taistellut sekunneista.

Sankaritar tiesi hyvin, että oli antanut sunnuntaina kaikkensa. Ja ettei hän mitenkään olisi voinut enää nopeuttaa vauhtiaan niillä 1:51 minuutilla, jotka puuttuivat kahden tunnin maagisen rajan ylittämiseen. Sen näkymättömän kalvon puhkaisuun, joka erotti harrastuslenkkeilijät intohimoisista juoksijoista.

Sankarittaren mielessä kahden tunnin kynnys tuntui portilta uuteen juoksijaulottuvuuteen. Sieltä tunnelin päästä kajasti vienoa valoa. Jostain uudesta tietoisuuden tasosta - ainakin Sankarittaren mielestä.

Mutta jotenkin Sankaritar samalla aavisti valon petollisuuden. Sen, ettei se koskaan ollut siellä, missä juoksija kulloinkin oli. Vaan, että se luisui aina käsistä, juuri kun luuli tavoittaneensa sen.  Autuas valo loittoni jokaisella askeleella, jonka juoksija otti sitä kohti. Kyseessä oli juoksijoiden todellinen jänis: voima, joka vei aina vain eteenpäin uusia haasteita kohti.

Vaikka Sankaritar ymmärsi, ettei tavoitetta, tuota valoa, voinut koskaan tavoittaa. Vaikka hän tiesi, ettei juoksija voinut koskaan olla täysin tyytyväinen suoritukseensa, hän ei voinut seistä itsensä yläpuolella. Päättää olla tyytyväinen. Ne kalvoivat mieltä, nuo 1:51 minuuttia. Nuo 111 sekuntia...

Moneen kertaan Sankaritar kävi juoksua mielessään läpi. Mietti, missä olisi voinut puristaa kovempaa. Missä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi. Lopussa ei. Ehkä sitten alussa?

---

Lauantaina, puolimaratonia edeltävänä päivänä oli ollut Sankarittaren esikoisen koulunaloitusjuhlat. Oli ollut vieraita, leipomista, koristelua, kestimisitä, kuoharia, kakkua ja lopulta huvipuistoretki lasten ja heidän isänsä kanssa.

Illalla Sankaritar oli ollut rättipuhkipoikki. Riisuutuessaan hän oli huomannut kauhukseen, että hänen vasen jalkansa oli turvonnut. Niin turvonnut, että Sankaritar oli hetkellisesti pelästynyt ja painunut suoraan pehkuihin. Hän oli laittanut jalan suuren tyynypinon päälle lepäämään ja nukahtanut samantien.

Sankaritar oli päättänyt odottaa aamuun ja katsoa sitten, voisiko lähteä juoksulle ollenkaan. Aamulla olo oli ollut hyvä. Ei ollut mitään selityksiä: Juoksulle, mars!

Kello 9:00: Starttiviivalla jännitti. Sankaritar kävi sisäistä kamppailua: "Ei sinun tarvitse liioitella", eräs sisäinen ääni oli sanonut. "Otat vain rennosti", toinen. "Lopetat vaikka kesken, jos tulee huono olo", kolmas. "Ei tarvitse yrittää liikaa - riität näinkin!"

Mitä nämä äänet aina olivat? Ja kenen?

Sankaritar huomasi, että melkein aina ennen juoksukilpailua, hän kuulosteli erityisen tarkasti kuntoaan. Aina oli jotain, joka ei ollut kohdallaan: nenä vuosi. Kurkkua kutitti. Polvea vihloi. Hyvin usein Sankaritar päätti odottaa aamuun. Katsoa vointia. Lähteä kevyesti matkaan.  

Eikä liioitella.

Mikä tämä ihmeellinen sisäinen jarru oikein oli? Mistä se tuli? Oliko se järki - vaiko kenties sittenkin haitallinen, itse rakennettu raja - joku itsensä rajoittamisen tarve? Kenties kontrollipakkomielle? Miksi Sankaritar ei uskaltanut päästää irti, vaan lähti aina käsijarru päällä liikkeelle?

Nämä tuntuivat olevan urheilun kannalta oleellisia kysymyksiä. Mutta Sankaritar aavisti niiden juontavan syvemmälle. Kertovan jotain Sankarittaren luonteesta. Sydämen syvimmistä sopukoista.

Juoksu alkoi hitaasti. Sankaritar kuitenkin yllättyi jo ensimetreillä: olo oli ihan ok.

Jo lähtöviivalla hän oli kiinnittänyt huomiota kahteen juoksijaan, joilla oli punainen t-paita päällä: "Lauftreff Berlin". Se oli avoimen, ilmaisen juoksuryhmän paita. Jostain Sankaritar oli lukenut heistä.

Ensimmäiset viisi kilometriä kuluivat aivan tavallisesti. Sankaritar etsi kuumeisesti sopivaa juoksijaa, jonka kintereillä voisi yrittää pysyä. Siinä juostessaan Sankaritar kuuli, kuinka toinen Lauftreff-paitainen juoksija antoi kahdelle mukana juosseelle naiselle tarkat tiedot siihen astisesta juoksusta: nopeuden, ajan, matkan. Hän kaivoi taskustaan lapun ja laski siinä juostessaan, kuinka paljon naiset olivat miinuksella. "Olemme nyt noin 40 sekuntia jäljessä tarvitsemastamme ajasta."

Sankaritar ei voinut olla kysymättä: "Mitä aikaa tavoittelette?" Mies vastasi: "Jutta haluaa juosta alle kahden tunnin." Sankaritar pyysi lupaa liittyä seuraan. Hänkin tavoitteli salaa tietenkin kahta tuntia. Vaikka se tuntui sillä hetkellä utooppiselta haaveelta. Lupa liittyä ryhmään myönnettiin, joskin berliiniläisen tympeästi. Se oli tuttua ja mieluista Sankarittarelle: ei tarvinnut puhua turhia - sai vain juosta.

"Itse olen tällä kertaa vain jäniksenä", mies naurahti. "Tavoitteeni on saattaa naiset maaliin tavoiteaikaan." Sankaritar nyökkäsi: "Mutta tämähän on vain kenraaliharjoitus, eikö?" Jutta, joka juoksi muutamaa metriä edellä tajusi Sankarittaren vitsin ja vastasi kääntymättä: "Jep. Neljän viikon päästä on sitten suuri päivä!"

Niin, neljän viikon päästä oli tosiaan suuri päivä. Myös Sankarittaren: Berliiniin maratoni.

Muutama kilometri kului niin, että "jänis" juoksi Sankarittaren, Jutan ja kolmannen naisen välillä ja antoi tietoja juoksun nopeudesta. Hän ilmoitti, kuinka paljon piti kiriä.

Sitten kolmas nainen jäi taakse. Jänis jäi vetämään häntä. Sankaritar pysyi tiukasti noin viisikymppisen Jutan kannoilla seuraavat seitsemän kilometriä.

Noin kilometrin 12 kohdalla Jutta alkoi hidastaa. Samalla Sankaritar kiihdytti. Nyt hän oli jänis. Noin kolme kilometriä Sankaritar veti Juttaa, kunnes Jutta otti taas ohjat käsiinsä. Mutta jo pian sen jälkeen Sankaritar otti taas johdon.

Jänismies juoksi rinnalle ja ilmoitti ajan kilometrin 15 kohdalla. Hänen mukaansa joutuisimme kirimään kovasti alkaen viimeistään kilometristä 17, muuten emme millään kerkeisi maaliin alle kahden tunnin: "Nyt juoksette kovempaa, muuten tästä ei tule mitään!"

Sankaritar kiihdytti vauhtia. Tuntui hyvältä. Juoksu luisti. Sankaritar löysi uuden, paremman tavan juosta. Kerrankin tuntui siltä, että kaikki oli niin kuin piti. Nyt jos koskaan Sankaritar voisi antaa kaikkensa! Jänismies sanoi: "Yritä pitää Jutta mukanasi." Jutta pysyi kannoilla, mutta huusi Sankarittaren perään: "Juokse sinä vain! Sinulla on hyvä aika!" Sankaritar vastasi siihen: "Niin on sinullakin, tule nyt! Nyt ei luovuteta!"

Ja niin he juoksivat, Sankaritar ja Jutta. Kaksi vierasta naista sateessa. Berliiniin harmaassa aamussa. Yhdessä. Ja kuitenkin yksin.

Viimeiset kolme kilometriä Sankaritar veti ja kovaa. Ja kun tien laidassa oli vihdoin kyltti, jossa luki 20 km, jänismies ilmestyi taas kuin tyhjästä ja juoksi hetken Sankarittaren rinnalla. Sitten hän sanoi: "Enää 700 metriä, nyt vedät täysillä!"

Ja niin Sankaritar antoi kaikkensa. Päästi vähän irti. Löysäsi vähän käsijarrua. Haistatti kontrollille. Uskalsi. Ja sekös sattui. Kovaa.

Mutta niin sen kuuluikin. Sillä sen vähempi ei vain ole tarpeeksi.

Kaksi pitkää

Sankaritarta oli alkanut vaivaamaan outo, sitkeä, kiusallinen flussa. Se tuli ja meni, yhtenä päivänä se turvotti aamulla silmät myyrämäisiksi, raapi kurkkua, keräsi vettä jalkoihin, hengästytti rappusissa. Seuraavana päivänä olo oli jo ihan hyvä, melkein terve. Joka toinen päivä Sankaritar kävi lenkillä, joka toinen päivä lepäsi. Treeniohjelmasta jäi joitan juoksuja pois, mutta suurimman osan hän pystyi juoksemaan - jopa kummallisen hyvin! (Muutama kokenut juoksija myhäili Sankarittarelle siihen vain, että "mitähän jankutinkaan siitä levon merkityksestä?!")

Sankaritar päätti olla ottamatta pientä pöpöä sen vakavammin. Ja kun treeniohjelmassa luki perjantain kohdalla 1:30 h, Sankaritar myös juoksi 1:30h. Seuraavana päivänä oli maksun aika: lämpötila heitteli. Ensin oli kylmä, ilmeisesti lämpöä ja sitten taas kuuma, suorastaan hiki. Oli kipeä olo. Raajoja särki. Pää oli kipeä.

Nyt oli levon aika. Sen Sankaritarkin ymmärsi. Tosin ilmeisen huonosti. Lepo ei ollut yhtä kuin sänkyloma. Sankaitar tulkitsi "levon" omalla tavallaan ja käymällä ostoksilla Ikeassa. Lapsillehan piti ostaa kaikenlaista. Esikoinenkin oli juuri aloittamassa koulun.

Kuka sanoi, mikä oli lepoa? Sankarittarelle tämä oli nyt ihan sopivaa sellaista. Ja kuinka ollakaan: iltaa kohden hän voi huomattavasti paremmin. Ja sekös tarkoitti, että huomenna voisi taas juosta! Oli sunnuntai ja pitkän juoksun vuoro.

Sunnuntaina Sankaritar lähti varovasti liikkeelle. Oli päättänyt juosta kuulostellen oloa. Ehkä lenkistä tulisi vain 5 km, ehkä 10 km pitkä. Mutta kun olo vain parani matkalla ja vauhti sen kun kiihtyi, lenkistä tuli aivan käden käänteessä perussetti: 21 km Müggelsee-järven ympäri.

Kilometri 16 kohdalla metsästä ilmestyi tielle haaste: kolme villisikaa. Ne olivat suhteellisen pieniä, säkäkorkeus noin Sankarittaren polven mittainen. Mutta villieläimiä ne olivat siltikin - eikä suinkaan vaarattomia. Kaksi niistä puikkelehti pelästyneenä takaisin metsään äitinsä suojiin (iso emäsika näkyi puiden lomitse noin viiden metrin päässä Sakarittaresta). Mutta kolmas jäi syömään jotain tien pientareelle noin kahden metrin päähän.

Sankaritar oli pysähtynyt ja mietti, mihin hyppäisi, jos eläin lähtisi juoksemaan kohti. Mutta kun sika jatkoi rauhassa maan kuopimista, Sankaritar päätti liikkua hitaasti sen ohi ja jatkaa matkaa. Sillä hetkellä sika nosti päänsä ja suorastaan hyppäsi ilmaan. Se pelästyi niin perinpohjaisesti, että Sankaritarta nauratti.

Kohtaaminen oli joka tapauksessa huikea ja yksi juoksukokemus lisää. Sellainen, jota Sankaritar oli jo kauan pelännyt tai ainakin jännittänyt. Täkäläiset metsät kun vilisivät villisikoja. Mutta jotenkin Sankaritar oli kuvitellut ensikohtaamisen toisenlaiseksi. Siksi hän oli välttänyt juoksemasta hämärän tultua metsiköissä. Silloinhan oli villisikojen aika.

Mutta kuinka ollakaan, tässäkään asiassa oli ihan turha yrittää kontrolloida mitään. Villisiokoja kun saattoi kohdata myös sunnuntai iltapäivällä kello yksi. Eikä suinkaan keskellä metsää, vaan asutusalueen laidalla, jalkakäytävällä.

Lepoa ja vauhtia

Maanantaina Sankaritar vietti ansaitun lepopäivän. Oli ihanaa käydä aamulla suihkussa ja pukea kauniit vaatteet päälle lenkkivaatteiden sijaan. Laittaa hiukset ja jopa meikata. Aloittaa päivä ihan tavallisesti jo aamulla, eikä vasta myöhemmin lenkin jälkeen.

Lastentarhassa kaikki lapset kutsuivat Sankritarta nimellä "Sport-Mama". Hilda, Sankarittaren kaksivuotias kuopus uskoi, että äiti oli lenkillä koko sen ajan, kuin hän oli tarhassa. Voisi olla tietenkin pahemminkin, Sankaritar ajatteli. Lapset voisivat kutsua häntä vaikka TV-äidiksi tai Läski-Mamaksi. Sankaritar koki pienen ylpeyden kipinän sisällään.

Samalla Sankaritar kuitenkin tajusi, että homma alkoi lähteä hiljalleen hanskasta: Elämässä oli muutakin kuin urheilu! Saisi tulla jo se maratoni! Että olisi aikaa muuhunkin.

Tiistaina Sankarittaren ohjelmassa luki "60 min tempo". Juoksu luisti hyvin ja 10 km täyttyi ajassa 55:33. Ihan hyvin treenijuoksulle. Etenkin, jos oma ennätys kympin juoksukilpailussa on ollut vain noin minuutin nopeampi: 54:30!

Keskiviikkona Sankaritar joutui jättämään juoksun muiden asioiden tähden. Esikoisen koulunalku vaati paljon järjestelyjä.

Torstaina vuorossa oli "5 x 1000m". Sankaritar juoksi yhteensä 6 km, joista 5 x 1000m aikaan: 4:55. Yksittäisten kilometrien välillä Sankaritar tasoitti hengitystään aina noin puolen minuutin ajan.

Kova vauhti oli haasteellinen ja Sankarittaren täytyi tehdä tosissaan työtä pysyäkseen koko kilometrin alle viiden minuutin vaudissa. Silti se oli mahdollista eikä endorfiineistä ei ollut pulaa tällä juoksulla!

Poika ja sen äiti

Sankaritar oli saanut Masentajasta uskollisen lenkkitoverin. Joka päivä tämä kiusanhenki puki lenkkitossunsa jalkaan, heti kun se näki Sankarittaren tekevän samoin. Vaikka Sankaritar kuinka yritti livistää ovesta ennen kuin Kiusaajat huomasivat hänen aikeitaan, aina joku heistä ehti mukaan.

Viime aikoina nopein oli ollut Masentaja ja se alkoi käydä todelliseksi riesaksi.

Sankaritarta ei nimittäin enää juurikaan huvittanut lähteä juoksulle. Juoksusta oli lähtynyt maku. Ja Masentaja tuntui saaneen siitä uutta voimaa. Se oli kasvanut suorastaan jättiläiseksi.

Sankaritar olisi mieluiten jättänyt koko maratonin. Ei huvittanut. Ei.

Ystävälliset ihmiset sanoivat, että se kuului asiaan. Että oli ihan normaalia, että tässä vaiheessa, kun piti juosta noin kahdeksan tuntia viikossa, juoksu alkoi käydä työstä. Se vei yksinkertaisesti liian paljon aikaa.

Sankaritarta ystävälliset sanat eivät paljoa lohduttaneet. Häntä väsytti, mutta se ei auttanut. Hän oli sitoutunut juoksemaan. Kaiken lisäksi hän oli lupautunut keräämään rahaa hyvään tarkoitukseen, lasten saattokoti Kinderhospiz Sonnenhofille. Kaiken kukkuraksi hän oli laittanut tavoitteekseen kirjoittaa treenistään blogia. Joka ikisestä treenipäivästä. Ei siinä mitään, mutta takana oli muutama rankka viikko, lapset kotona 24/7 ja paljon töitä. Sankaritar oli uupunut - kaikin tavoin.

Kaiken lisäksi Sankarittarella oli tällä viikolla erityinen haaste: tarhaloma oli ohi, mikä tarkoitti, että pienimmät olivat aamuisin siellä leikkimässä. Mutta esikoinen oli tänä syksynä siirtymässä tarhasta kouluun. Seuraavien viikkojen ongelma oli, ettei koulu ollut vielä alkanut.

Täytyi keksiä siis uusia keinoja noudattaa treeniohjelmaa. Sankaritar ei kuitenkaan kokenut olevansa enää kovinkaan luova. Ideat olivat vähissä, mutta vaihtoehtoja ei ollut: the show must go on! Niinpä Sankaritar rohkaistui Masentajan kaikista uhkakuvista huolimatta kysymään esikoiseltaan, miten olisi yhteinen lenkki.

Poika suostui.

Yhdestä lenkistä tuli toinen, kolmas, neljäs - jopa pitkälle 21,5 km lenkille poika oli halunnut lähteä mukaan.

Jos ajaisit pyörällä, kun äiti juoksee, Sankaritar oli kysynyt arasti. Ja poika oli ollut innoissaan. Hän oli ollut ylpeä ja tohkeissaan. Riemuinnut, miettinyt, suunnitellut, valmistautunut, vetänyt äitiään lenkille kokonaisen viikon ajan. Yhteensä 46,5 yhteistä kilometriä hän oli ajanut äitinsä rinnalla.

Karkoittanut Masentajan ja muut Kiusaajat. Antanut äidilleen uuden ilon ja innon juoksuun.

Ma: 5,5 km - Gustavin kanssa
Ti: 5,5 km - Gustavin kanssa
Ke: 5,5 km - Gustavin kanssa
To: Jooga
Pe: 8,5 km - Gustavin kanssa
La: 13 km - yksin
Su: 21,5 km Gustavin kanssa Müggelsee-järven ympäri

Ennätys!

Sankaritar oli ikionnellinen palatessaan sunnuntaiselta pitkältä lenkiltään: hän oli juossut ensi kertaa elämässään 29 kilometriä! 18. km kohdalla hän oli vilkaissut ensimmäistä kertaa kännykkäänsä. Sports Tracker oli ilmoittanut lenkin pituuden. Sankaritar ei ollut uskonut. Sen piti olla virhe, hän oli ajatellut. Aina välillä GPS sekoili ja laski lenkin pituudeksi outoja etäisyyksiä.

Juostessaan eteenpäin, Sankaritar laski päässään, että tällä kertaa matkaa taisi oikeasti olla taittunut jo sen verran. Hän oli tosiaan juossut huomaamattaan melkein kaksikymmentä kilometriä, vaikkakin hitaasti.

Matka jatkui.

Loppusuoralla, noin kilometri 27 kohdalla, Sankaritar muisti yhtäkkiä, miltä hänestä oli tuntunut samassa kohtaa vuosi sitten. Silloin hän oli juossut kympin lenkin ja oli samassa kohtaa, kilometri kahdeksan kohdalla, tuntenut olonsa aivan yhtä väsyneeksi, kuin nyt. Sellaiseksi uupuneen onnelliseksi. Kun lonkissa ja reisilihaksissa tuntuva väsymys muuttuu kasvoilla ylpeäksi hymyksi.

Mikä voittajafiilis, kun oivalsi kehittyynsä vuoden aikana niinkin paljon!

Kaksi lepopäivää

Sankaritar vietti kaksi juoksulepopäivää vaellellen yksin Itämeren jylhällä Rügen-saarella. Yksinäisyys kirpaisi, rauhoitti, paransi, teki hyvää.

Lomaa!

Sankaritar oli tosiaan viettänyt lomaa! Lapset olivat vuosittaisella, viikon pituisella lomalla isällään, eikä Sankarittaren tarvinnut ajatella mitään muuta kuin omaa napaansa - kokonaiset seitsemän pitkää päivää! Hän oli muistanut kyllä juosta, mutta oli unohtanut kirjoittaa. Ajatella. Työstää. Oli vain elänyt, ollut, nauttinut.

Tässä muistelu Sankarittaren viime viikon yksittäisistä juoksuista:

La 2.8. Kuumuudesta huolimatta juoksu tuntui Sankarittaresta ihan hyvältä. Mukana oli urheilujuomaa ja sitä piti juoda vähän väliä. Olo oli kaikesta huolimatta voimakas ja 10 km hujahti 59 minuutissa. Ei todellakaan mikään loistovauhti, mutta tämä juoksu oli ensimmäinen tai ainakin toinen askel ulos akuutista juoksijakriisistä, joka kummitteli edelleen mielessä (SCC City Nacht)...

Su 3.8. Sankaritar oli palkannut lastenvahdin hintaan 8€/tunti ja oli lähdössä ohjelmssa lukevalle 25 km juoksulle. Juoksusta pitäisi selvitä kaikkineen (lastenvahdin kanssa jutustelu mukaan lukien) noin kolmessa tunnissa. Sankaritar laski: tekee 24€. Sitä suuremmat olivat paineet. Sitä huonompi tuuli jo etukäteen.
Ensimmäiset 7 km kulivat auringossa ja Sankaritar koki riutuvansa, suorastaan sulavansa. Kuudennen kilometrin kohdalla Sankaritar purskahti kaunistelemattomaan, surkeaan itkuun ja päätti, että lopettaisi siihen paikkaan koko maratontreenin. (Tähän väliin täytyy lisätä muistutus viime viikojen juoksijakriisistä, jolloin Sankarittaren olo oli ollut kaikkea muuta kuin sankarillinen.)
Sankaritar pysähtyi juomaan, hengitti syvään ja laski, että kotiin olisi toiset 6 km. Lenkistä tulisi siis 12 kilometrin pituinen, ellei hän sitten liftaisi kotiin. Ei tietenkään liftaisi.
Ajatus kannoilla kääntymisestä ahdisti. Sankaritar alkoi tehdä itsensä kanssa sisäistä kauppaa: vain kuusi kilometriä enemmän (= 18km) ja hän voisi juosta koko järven ympäri ja säästyä ahdistavalta epäonnistumisen tunteelta.
Lopulta lenkistä tuli 21 km pituinen kaikkine koukeroineen. 21km ei ollut aivan 25 km, muttei täysi epäonnistuminen sekään! Aikaa oli mennyt aivan liikaa, mutta ainakaan lapsenvahdille ei tarvinnut maksaa suunniteltua enempää. Sitäpaitsi järven toisella puolella juoksu oli alkanut luistaa sadepisaroiden putoillessa palaneille olkapäille. Mieli oli ollut ihan hyvä.

Ma 4.8. lepopäivä

Ti 5.8. 10 km aikaan 57:00 + 8 min = 65 min. Ihan hyvä treeniaika. Hyvä mieli. Näin on hyvä! Ja ne endorfiinit!

Ke 6.8. 10 km intervalleja. 59:00.

To 7.8. Kymmenenvuotis hääpäivä. Jos olis. 12 km - 1:15 h.

Pikapikaa

Sankaritar oli oppinut, että jos oli paska päivä, kannatti ottaa siitä kaikki irti. Jos vain jaksoi. Kannatti esimerkiksi yrittää käydä asioilla kiljuvien kakaroiden kanssa tai mennä johonkin virastoon jonottamaan.

Arkisen huonoissa päivissä oli se hyvä puoli, että olo ei yleensä pahentunut loputtomiin. Jossain meni raja ja kun se ylitettiin, syvemmälle ei voinut enää vajota. Tähän logiikkaan ei laskettu traumaattisia tapahtumia elämässä, jolloin olo oli pohjaton. Silloin raja ei tullut koskaan vastaan, vaan pudotus oli loputon.

Mutta kun kyse oli aivan tavallisen huonosta päivästä, oli ihan sama kiljuivatko lapset vain vähän, pyörittelikö virastotäti silmiään vain vähän, nousiko kylmä hiki kaupassa äidin selkään vain vähän, vaiko kenties sittenkin paljon.

Sama oli juoksun kanssa.

Jos oli odotettavasti huono juoksupäivä, jos vaikka piti juosta keskipäivällä 30 asteen helteessä, kannatti juosta intervalleja. Niitä ei voinut juosta huonosti, koska niitä juostessa käytiin omilla rajoilla - ihan tahallaan. Juostessa kovaa, hengästyi joka tapauksessa. Painellessa täysillä keuhkot meinasivat räjähtää, muttei suinkaan vahingossa.

Olo oli sallitusti paska.

Se toi keveyttä ja vaihtelua Sankarittaren kovin vakavaan ja ilottomaksi muuttuneeseen treeniin sekä masentavaan juoksijakriisiin.

Tältä juoksulta Sankaritar palasi kotiin iloisin mielin.

Illan tuoksu

Oli ilta, varjot pidentyivät, heinäsirkat sirkuttivat, tuoksui makealta, raskaalta. Tuntui kuin koko luonto olisi huokaissut helpotuksesta, että päivä oli päättymäisillään.

Sankaritar oli vienyt lapset isälleen ja vetänyt juoksukenkänsä jalkaansa hieman pelokkaana. Takana oli kaksi lepopäivää ja niitä ennen hänen oman juoksijahistoriansa pimeimmät tunnit. Miten jalka nousisi tänään?

Heti ensimetreillä se nousi. Askel oli suorastaan keveä. Edessä olisi 16km. Se ei tuntunut tuona iltana ahdistavalta.

Matka taittui laskevaa aurinkoa tyynen järven yli ihastellen ja takaisin tullessa nousevaa kuunsirppiä. Ilma oli viileä. Se huomasi heti juoksun keveydessä.

Vaikka vauhti oli edelleen hitaampi, kuin pitkiin aikoihin, olo oli hyvä. Sankarittaresta oli mukavaa juosta.

Pikkuinen lensi kotiin

Sankarittaren elämässä oli muutakin, paljon tärkeämpää, kuin juoksu. Lapset olivat Sankarittarelle tärkeintä koko maailmassa, vaikka hän olikin oppinut, ettei heidän kautta voinut elää. Ettei heitä saanut suojella liikaa. Mutta että heidän rinnallaan oli paikka naiselle, joka oli paljon muutakin, kuin vain äiti, mutta joka sai olla juuri sitä, juuri nyt, juuri näille lapsille.

Juoksu jäi taka-alalle, kun Sankarittaren esikoinen palasi ensimmäiseltä yksin lennetyltä matkaltaan Suomeen. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!

Lepoa sovulla

Sankaritar sopi sovinnon itsensä kanssa ja päätti levätä kaksi päivää putkeen. Hän siirsi seuraavien päivien juoksuja niin, että sais lepoa kun sitä juuri nyt tarvittiin. Eilinen juoksu oli antanut toivoa, mutta järki oli vihdoin voittanut kaikki sisäiset Kuiskailijat, Laiskottelijat ja Piiskajat. Oli aika pitää tauko, sen kertoi epämukava olo ja kipuilut.

Aamun raikkaassa sateessa

Kahden kamalan juoksupäivän jälkeen Sankaritar oli levänneempi ja voi jo hieman paremmin. Naapuri tarjoutui tulemaan aamulla lastenvahdiksi ja niinpä Sankaritar päätti lähteä kokeilemaan kuntoaan, aivan hissukseen ja varoen.

Aamu oli raikas, ulkona selvästi viileämpi kuin sisällä. Satoi vähän auringon samalla kurkistaen pilven takaa. Olo oli paljon parempi, mutta vauhti edelleen kovin hidas. Jalkojen lihaksissa ei tuntunut olevan voimaa ja hengityskin oli tavallista raskaampaa.

Silti kokonaisuudessaan tämä 47 minuutin lenkki antoi toivoa.

"Opettele sanomaan väsymykselle tervetuloa"

Päin mäntyä meni seuraavankin päivän juosku. Sankaritar oli lähtenyt pieleen mennyttä juoksukilpailua seuranneena aamuna lopenuupuneena ohjelmassa vuorossa olleelle 25km juoksulle. Sisäinen ääni oli sanonut, ettei jaksa. Mutta mistä sen tiesi, mikä ääni siellä kulloinkin kuiskaili ja tällä kertaa valitti. Oliko se Marisija vaiko kenties Laiskottelija?

Mittarissa oli taas 32 °C ja jokainen askel oli kidutusta. 1,5 litraa urheilujuomaa meni jo ensimmäisen 5 kilometrin aikana. Siis haloo?! Mikä ihmeen mummo susta on tullut, kun viiden kilsan lenkillä taukoillaan ja juodaan urheilujuomaa... Syyttäjä oli näköjään lähtenyt mukaan lenkille. Ihme, että se jaksoi. Oli ilmeisesti jättänyt Marisijan kotiin. Marisijaa ei jaksanut kukaan - ei edes muut kiusaajat.

Toisella pysähdyksellä, tarkalleen 5 km kohdalla, Sankaritar päätti, ettei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Lenkistä tulisi 25 km sijaan vain 10km pituinen.

Otti päähän. Pahaan oloon ei auttanut tauolla käyty puhelinkeskustelu, joka antoi viimeisenkin kuoliniskun motivaatiolle. Se oli totaalinen psyykkinen nujerrus. Tuli mieleen muutama viikko sitten nähty Saksan ja Brasilian jalkapallo-ottelu: kun selkäranka oli katki, oli ihan turha enää yrittää urheilla.

Illalla Sankaritar sai lohdullisen kommentin läheiseltä maratoonarilta ja urheilijalta: "Opettele sanomaan jo nyt harjoitellessa väsymykselle tervetuloa. Kun sen hyväksyy ja antaa tunteen tulla, energiaa ei kulu pelkoon tai vihaisuuteen, vaan voi valmistautua kehon kanssa rauhassa seuraavaan askeleeseeen."

Nyt Sankaritar painuisi pehkuihin ja antaisi väsyn tulla. Aamulla odotti seuraava askel: 10 km intervalleja.

Tietenkin vain, jos olo olisi levännyt ja voimakkaampi.

Juoksijahelvetti

Jos eilinen Sankarittaren peruslenkin pituinen juoksu, SCC City Nacht kotikaupungissa Berliinissä, oli juoksu helvetin läpi, oli syytä harkita maratonia uudestaan, Sankaritar mietti.

Sankaritar juoksi yleensä kolme kympin lenkkiä viikossa - noin vain. Ja siihen päälle yhden kaksikertaa pidemmän. Pian treeniohjelmassa luki kolmekertaa pidempiä juoksuja. Niistäkin Sankaritar kuvitteli selviänsä suuremmitta ongelmitta. Ainakin tähän mennessä hän oli selvinnyt kaiksita juosuun liittyvistä haasteista, kun asiat otti pala ja askeleen kerrallaan.

Yleensä hän palautui kaikista juoksuista samantien. Edes 24 km pituista lenkkiä ei tarvinnut sen kummemmin jälkikäteen miettiä. Tätä eilistä lelliä kymppiä sen sijaan piti.

Miksi se oli ollut pelkkää tuskaa?

Sijoitus oli suorastaan maanalainen. Ja vaikka Sankaritar oli kokenut, että muilla juoksijoilla oli yhtä vaikeaa ja nähnyt kahden juoksijan saavan jonkinlaisen kohtauksen ja lyyhistyvän maahan, huono sijoitus muihin nähden kertoi siitä, että helvetti oli silti etupäässä ollut henkilökohtaista.  

Minä juoksin huonosti!

Aika oli shokki. Se oli melkein 8 mintuuttia hitaampi, kuin Sankarittaren muutama kuukausi sitten juoksema oma ennätys tällä matkalla. Nyt tulostaulukossa luki 1:01:55. Sitä ei kehtaisi mainita missään, Sankaritar ajatteli. Paniikki hiipi mieleen: Miten ihmeessä selviän 42 kilometristä?

Sankaritar ei kuitenkaan olisi Sankaritar, jos hän luovuttaisi. Minähän selviän mistä vain, hän uhosi ja päätti, että juoksu se oli paskakin juoksu.

Tämä kaikki kuului asiaan ja siitä saattoi oppia jotain oleellista. Niinpä Sankaritar päätti analysoida joksunsa läpikotaisin. Ehkä vastaus löytyisi ja ongelman voisi korjata.

Juoksuanalyysi:

- NESTEYTYS: Ennen juoksua noin 3 h aikana noin 2-2,5 L vettä. Päivän mittaan yleisesti paljon nestettä. (Huom! Lämpötila oli 32 °C)

-RUOKAVALIO: Viimeisen 5 päivän aikana ennen juoksua KARPPAUSTA (Atkins). Tämä oli kokeilu, josta täytyy ilmeisesti luopua. Juoksija tarvitsee hiilihydraatteja ja olo oli yleisesti koko aikana kieltämättä kummallisen huono.

- PSYYKKINEN OLOTILA: Suhteellisen positiivinen, ehkä hieman väsynyt. Mutta ilmiselvästi alitajunta toimi ja mieli valmistautui jo etukäteen huonoon juoksuaikaan. (Oliko tällainen itsensä psyykkaamminen, varautuminen pahimpaan urheilussa järkevää, vai vaikuttiko se negatiivisesti suoritukseen? Estikö se rajojen ylittämistä? Missä menee terve itsensä kuuntelun ja itsensä rajoittamisen raja?) Ennen juoksua oli epämukava, levoton ja jotenkin "väärä" olo. Ihan kuin kaukaiset hälyytyskellot olisivat soineet vaimeasti. Ajatukset tökkivät.

-YLEINEN OLO: Hutera olo, jota voisi kutusa huimauksen esiasteeksi.

- ITSE JUOKSU:
--> Ensi metreillä: (jo ensimmäisen sadan metrin aikana) oli selvää, ettei olisi hyvä juoksupäivä. Tuntui lihaksissa, niitä väsytti, oli voimaton olo.
--> Ensimmäiset 4 kilometriä olivat suhteellisen ok.
--> Kilometri 6:sta alkaen olo heikkeni. Juomapiste oli tervetullut, vaikka yleensä kympillä ei juoda! Tervetullut oli myös kylmä vesisuihku, joka antoi hetkellistä helpotusta ja viilennystä.
--> Kilometritaulujen 7 ja 8 väli (= 1 vaivainen kilometri!) tuntui kokeneestakin kympin juoksijasta suorastaan loputtomalta kidutukselta. Tämä yksi kilometri tuntui viideltä.
--> Viimeisellä 100 metrillä sprintti, joka oli suhteellisen kivuton. Endorfiineja se ei kuitenkaan suonut.

Maalissa lyyhistyi viereinen juoksija maahan. Ensiapumiehet juoksivat paikalle. Ambulanssi tuli perässä koko maalitungoksen läpi. Se olisin voinut olla minä, Sankaritar ajatteli.

JUOKSUN JÄLKEEN: Heti maaliintulon jälkeen olo helpotti. Vesi ja jäätee tekivät hyvää. Niiden jälkeen tuli huono olo. Hiki valui virtoina ja kirveli silmissä. Tuntui, kuin jokin ei olisi kohdallaan. Erdingerin alkoholiton vehnäolut, jota jaetaan aina juoksukilpailuissa, maistui ja helpotti hieman oloa.

Kesti kuitenkin KOLME TUNTIA, kunnes olo oli normaali ja palautuneen tuntuinen. Yleensä kympistä ei tarvitse "palautua" ollenkaan...


MIKÄ MÄTTÄSI? Sankaritar veikkaa kolmea tekijää: kuumuus, hiilihydraatiton ruokavalio ja juoksun myöhäinen ajankohta (lähtölaukaus klo 20:30), johon hän ei ollut tottunut.

Kaikesta huolimatta Sankaritar antaisi vielä Masentajalle, Syyttjälle, Marttyyrille ja Marisijalle kyytiä! Esimerkiksi näin:

Itseironia auttaa sietämään omaa epäonnistumisen tunnetta. Kick ass power posing! Katso ehdottomasti seuraava video:

Juoksumattoilua

Lapset olivat juuri lähteneet isälleen viikonlopuksi. Sankaritar puki juoksuvaatteensa päälle ja oli astumassa ovesta ulos, kun ukkonen jyrähri niin kovaa, että jopa Sankaritar säikähti. Ihan vähän vain, tietenkin.

Sitten seurasi rankkasade. Sade ei ollut koskaan syy olla lähtemättä lenkille. Olihan se järkevää odottaa, että se hieman hellitti, mutta sateessa oli silti kiva juosta. Toisin oli ukkosen kanssa. Se oli pelottavaa, etenkin jos juoksi peltojen ja metsien halki. Niin, jos. Sankaritar ei juossut ukonilmalla.

Niinpä takataskusta oli kaivettava B-suunnitelma. Se oli onneksi aina varalla: kuntosalin juoksumatto.

Niin, juoksumatto. Juoksu-matto. J-u-o-k-s-u-m-a-t-t-o. Matolla juoksu. Mikä paradoksi itsessään!

Sankaritar pitkitti ja pitkitti lähtemistä. Ei huvittanut. Ei etenkään tylsälle juoksumatolle. Tuijottamaan samaa tyhmää vastapäistä ostarin seinää tunniksi.

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka poikkeuksellisen pitkä tauko (4 juoksutonta päivää) viimeisen ja tämän lenkin välillä vaikutti lähtökitkaan. Yleensä Sankaritarta ei tarvinnut potkia lenkille. Ei edes itse. Mutta tänään hän keksi kaikenlaista tärkeää tehtävää ennen lähtöä. Piti esimerkiksi yhtäkkiä siivota roskiksen kansi, uunin ovi ja tiskiallas.

Mutta sekään ei auttanut pitkään. Treeniohjelmassa luki 60 minuuttia ja niin se vain oli.

Vaikka Sankaritar ei yleensä pitänyt juoksumattotreenistä, tänään juokseminen oli erilaista. Ihmeellistä. Oli ihan sama, pitikö juosta paikallaan ja mitkä näkymät edessä oli. Tärkeintä oli liike. Hiki. Hengitys. Jo kahdeksannen juoksuminuutin kohdalla Sankaritar sai taivaallisen endorfiinipiikin, täysin yllättäen. Sellaista ei yleensä saanut kuin ehkä korkeintaan lenkin loppuspurtin aikana, jos silloinkaan. Sankarittaren kasvoille nousi tyhmä hymy tyhjästä. Otsassa, niskassa ja vatsassa oli perhosia.

Johtuiko se siitä, että keho oli kaivannut tätä niin kovasti?

Samapa se, miksi on hyvä olo, kun on hyvä olo, Sankaritar ajatteli ja kiihdytti vauhtia.

Superjooga

Eräänä päivänä Sankaritar kysyi lastensa isältä olisiko hänen mahdollista tulla vahtimaan lapsia sovituista päivistä poiketen, että hän pääsisi joogaan. Mies suostui ja niin Sankaritar lähti salille torstaiaamuisen joogatuntinsa sijaan keskiviikko iltana.

Mitä sillä oli väliä, että kyseessä oli edistyneiden ryhmä. Jooga oli joogaa, eikö?

Seuraavana aamuna lihaksissa tuntui vain vähän ja Sankaritar oli positiivisesti yllättynyt. Olisiko hän sitten jo "edistynyt" joogi? Noin niin kuin muutaman kuukauden joogauksen jälkeen.

Iltaa kohden selvisi, ettei todellakaan ollut. Jokainen liike muistutti siitä. Oli se sitten sormen heilautus tai hengitys...

Sankaritar mietti, mitenköhän lauantain 10km kilpailu menisi tässä kunnossa, mutta päätti sitten että se menisi näin: Sankaritar menisi juoksuun, seisoisi starttiviivan takana, sitten hän juoksisi (laittaisi jalan toisensa eteen) ja lopulta hän olisi maalissa. Voilà!

Virallista lepoa

Viralliset lepopäivät helpottivat Sankarittaren oloa, koska ne pitivät Kiusaajat loitolla. Näinä autuaina päivinä heillä ei ollut mitään valtaa Sankarittareen, eikä heitä vastaan tarvinnut taistella.

Ahdistus!

Sankaritar oli ahdistunut: edellisellä viikolla muutama juoksu oli lyhentynyt huomattavasti kovan helteen takia. Ja nyt kokonainen lenkki jäisi väliin. Sankaritar ei ollut saanut järjestettyä lastenvahtia.

Edessä olisi kolme viikkoa tarhalomaa, mikä tarkoitti, että lapset olisivat kotona aamusta iltaan. Vapaa-aikaa lenkkeilyyn ei siis olisi käytännössä ollenkaan, saati sitten freelance-töihin, joita Sankaritar yleensä teki kotoa päin.

Ovelta kuului koputus. Sankaritar meni avaamaan. Se oli Masentaja yhdessä Marisijan kanssa. "Tulisimme kylään" he sanoivat yhteen ääneen ja katsoivat toisiaan viekkaasti. "Jäämme ainakin kahdeksi viikoksi."

Sankaritar yritti estellä epätoivottuja vieraita tulemasta sisään. Mutta epäonnistui. Masentaja ja Marisija astelivat itsevarmasti olohuoneen sohvalle ja alkoivat purkamaan tavaroitaan laukuistaan. Sankaritar ei halunnut katsoa, mitä kamalia työkaluja he olivat tuoneet mukanaan. Se tuntui nimittäin samalta, kuin olisi katsellut antiikkisia hammaslääkärivehkeitä tai keskiaikaisia kidutusvälineitä: oli selvää, mitä tuhoa niillä saisia aikaan.

Sankaritar sulki ulko-oven ja ajatteli, kuinka ihmeessä selviäisi seuraavista viikoista.

Sitten hän käveli päättäväisesti treeniohjelmansa luokse ja alkoi liikutella juoksuja, lastenvahteja ja muita menoja kuin palapelin paloja toivoen niiden loksahtavan paikoilleen.

Palapeli osoittautui kovin vaikeaksi, koska taustalta kuului kokoajan inhottavien vieraiden jupinaa. Joukkoon oli liittynyt nyt myös Syyttäjä. Sankaritar ei tiennyt miten. Eikä jaksanut ihmetellä sen kummemmin. Ilmeisesti jompikumpi vieraista oli päästänyt kolmannen kiusankappaleeen sisään.

Sankaritar onnistui kaikista taustahuudoista huolimatta uskottelemaan itselleen, etteivät viime viikon puuttuvat kilometrit eikä yksi pois jäänyt lenkki tulisi vaikuttamaan olennaisesti maratoniin. Uhmakkaasti hän kääntyi sohvalla riehuviin kiusaajiinsa päin ja sanoi: "En lannistu, en!"

Kiusaajat lopettivat hetkeksi villin leikkinsä ja katsoivat häntä tovin tyhmä ilme naamallaan. Sitten he jatkoivat painimistaan.

Jostain syystä kiusaajat muistuttivat kummasti Sankarittaren kolmea lasta. Mutta eihän se niin voinut olla. Ei missään nimessä! Lapsethan leikivät kiltisti ja sulassa sovussa lastenhuoneessa, josta kuului ystävällisiä ääniä ja kannustavan iloisia kiljahduksia. Eiväthän Sankarittaren lapset koskaan riehuneet tällä tavalla...

Kovan keskittymisen ja itsemotivoinnin seurauksena Sankaritar onnistui kuin onnistuikin lopulta uskomaan, ettei maratontreeni kaatuisi tähän haasteeseen. Näistäkin viikoista selvittäisiin jotenkin - vaikka ehkä vähemmillä kilometreillä.

Mutta taistelu jatkuisi...

Vaivoja

Tänään Sankarittaren 16 km juoksu lyheni 7,5 kilometriin. Kello oli vasta 9 aamulla ja asteita taas jo yli 30. Mukana ollut urheilujuoma ei auttanut pätkääkään ja juoksu takkuili alusta alkaen niin, että Sankaritar joutui jopa pysähtelemään.

Syy oli kuumuus, mutta myös reistailivat polvet.

Ohessa lista Sankarittaren tämänhetkisistä tyypillisistä juoksijavaivoista. Niitä on alettava hoitamaan entistäkin tarkemmin:

- Kireät lihakset, liian vähän venyttelyä.
-Vasen akillesjänne oireilee (esiintyy suhteellisen siedettävänä kipuna juoksun jälkeen).
- Keskivarpaat kipeytyvät pitkillä lenkeillä, vaikka juoksukengät ovat kahta numeroa suuremmat. Näiden varpaiden kynnet irtoavat säännöllisesti (Tämä informaatio on tarkoitettu vain juoksijoille, muut ajatelkoon Sankarittaren kauniita punaiseksi lakattuja varpaan kynsiä... <3)
- Polvilumpiot naksuvat ja ovat välillä juostessa kipeitä. Joskus tuntuu, että koko sääri olisi vain löysästi kiinni reiden luussa. Tällaisina päivinä Sankarittaresta tuntuu, että loukkaantumisvaara on erityisen korkea.

Lepopäivä

Paratiisin ja helvetin välillä

Päivästä tulisi erityisen kuuma. Oli pakko lähteä lenkille mahdollisimman aikaisin, Sankaritar ajatteli. Edessä olisi noin tunnin lenkki. Ei mitenkään ihmeellisen pitkä matka siis. Sen voisi juosta parhaimmassa tapauksessa noin 55 minuuttiin.

Toisin kävi. Päivä oli vasta alkamassa, mutta aurinko poltti helvetillisesti asfalttia. Sankaritar oli valinnut reitin, joka kulki lähes kokonaan metsässä. Mutta lyhyet pätkät polttavassa auringossa olivat kuin nyrkiniskuja: pulssi ei enää tuntunut laskevan ollenkaan, hengitys tiheni, suuta kuivatti ja hiki valui.

Ei, ei, ei! Tämä on kidutusta. 

Kuumuus sattui. Sankaritar tunsi sulavansa kuin lasten edellisenä päivänä aurinkoon jättämä jäätelö. Se oli valunut ulos tuutista sotkien pöydän ja tuolin ja lopulta muodostanut tahmean lätäkön lattialle. Sankaritar mietti, kuka hänet kaapisi maasta, jos hän valahtaisi muodottomaksi lammikoksi keskelle tietä. Sinne johonkin lehmihakojen väliin pellolle. Valuisiko hän vanhan, repaleisen DDR-tien rakoihin ja kuoppiin - olemattomiin?

Ok, nyt alkaa lähteä lapasesta. Minä en sula, olen ihminen. Selviytymisvaihde päälle. Taistele! Juokseminen ei ole mitään lellilasten puuhaa. Se on kovaa työtä ja hampaiden kiristelyä. Silloin, kun ottaa koville, päästään vasta asiaan ja puserretaan entistä enemmän. 

Ja niin Sankaritar pääsi kuin pääsi perille.

Palkinnoksi hän riisuutui hikisistä lenkkivaatteistaan ja hyppäsi kylmään, hitaasti auringon säteissä välkehtivään Spree-jokeen. Ympärillä ei näkynyt ketään. Ei taloja, ei ihmisiä, ei autoja. Ruohikosta kuului heinäsirkkojen viserrys ja veden pinnassa tanssahtelivat siniset ja vihreät sudenkorennot. Sankaritar ui keskelle virtaavaa jokea, käänsi kasvonsa kohti kirkasta kesätaivasta ja antoi virran viedä mukanaan.

Hetken aikaa Sankaritar oli paratiisissa, unohtaen juuri koetut helvetin lieskat.

Niin lyhyt oli ihmismuisti ja niin tuntojensa orja. Mutta ainakin Sankaritar osasi olla hetkessä, antaa virran kannatella, tuntea kylmän ja kuuman, nähdä kauniin, unohtaen menneen ja tulevan.

Se oli kai jo jotain se!

Pupu pitkällä juoksulla

Oli aikainen aamu, kuten aina Sankarittaren lenkille lähtiessä. Sankaritar oli ennen ollut iltalenkki-ihmisiä. Mutta oli totuttautunut olosuhteiden sanelemana aamun raikkaisiin juoksuhetkiin ja todennut niiden olevan ehkä jopa hieman ihanampia. Aamulenkit johtuivat siitä, että lapset olivat silloin tarhassa ja Sankarittarella oli aikaa tehdä niitä asioita, mitä ihmiset yleensä tekivät töiden jälkeen vuorotellen puolisoidensa kanssa, jos perheessä oli lapsia. Sankaritar teki sen sijaan iltaisin töitä, kun lapset nukkuivat - ja monet työssäkäyvät aikuiset.

Vietyään lapset tarhaan, juotuaan noin litran vettä, pakattuaan täyden pullon isotonista urheilujuomaa reppuun (josta hän tulisi olemaan helteen uuvuttamana hyvin kiitollinen!) ja napattuaan kännykän ja rahat mukaan, oli aika lähteä viikon tylsimmälle lenkille: 24 kilometriä! Apua! 

Sankaritar oli juuri astunut tarhan ovesta, kun puhelin soi. Se oli hyvä ystävä. Hänkin oli juuri aloittanut maratontreenin. Vuosittaisensa. Kahdeksannen, tarkasti ottaen. Tähtäsi juoksevansa tänä vuonna 42 kilometriä aikaan 03:20:00.  

Just joo! Miten ihminen saattoi juosta sellaista vauhtia?

"Kuulin, että sinäkin olet aloittanut maratontreenin ja ajattelin kysyä, haluaisitko juosta joskus tylsiä pitkiä lenkkejä yhdessä."

Sankaritar kertoi olevansa juuri lähtökuopissa ja niin he sopivat tapaavansa matkan varrella ja juoksevansa ainakin osan matkasta yhdessä.

Juostessaan tapaamispaikalle, Sankaritarta jännitti. Miten hän pysyisi niin nopean juoksijan perässä? Olisiko oma hidas vauhti kenties noloa? Seuraisiko siitä paineita ja kyljen pistoksia, kun yrittäisi pysyä tahdissa?

Tulisiko siitä vain paha mieli?

Sitten Sankaritar muisti juuri lukemansa lehtijutun Runner's World-lehdessä. Siinä oli kerrottu, kuinka tärkeä rooli ammattijuoksijoiden "jäniksillä" oli. Nämä vetivät, tahdittivat, motivoivat, kannustivat ja kilpailuttivat maailmanluokan juoksijoita. Mutta myös ihan tavalliset juoksijat tarvitsivat välillä jäniksen: yksin oli lähdes mahdoton viedä itseään äärirajoille. Saamaan kaikkea irti itsestään.

Sankaritarta hymyilytti: Pupu ei oikein sopinut kuvailemaan tätä maratoonaria. Mutta huvittava, vähemmän uhkaava mielikuva vei pelon yhteisestä juoksusta.

Palatessaan kotiin pitkältä vajaan kahden tunnin juoksulta (lenkki lyheni kovan helteen sanoittamana 20 km pituiseksi) Sankaritar oli tyytyväinen, että oli uskaltanut ottaa lehden neuvon tosissaan. Pupu oli osoittautunut huomaavaiseksi juoksutoveriksi, joka ei hätistellyt tai hoputtanut. Silti Sankaritar huomasi juosseensa nopeampaa, kuin yleensä.

Oliko Pupu sittenkin tehnyt tehtävänsä? 

Kaiken lisäksi Sankaritar totesi olevansa niinkin pitkän matkan jälkeen vielä suhteellisen pirteällä mielellä. Aika oli kulunut siivellä ja viikon pitkä lenkki oli sekin nyt takana!

Jalkojen lepuutusta

Tänään Sankaritar ei pukenutkaan päällensä juoksukenkiä, vaan antoi jalkojen levätä auringossa.

Maali on vain yksi etappi

Oli taas aamu. Oli taas olo, ettei huvittanut. Sankaritar ihmetteli suuresti, mistä tämä valtava, jatkuva vastus. Miksi juoksemisesta oli tullut työtä juuri nyt. Miksi siitä puuttui keveys, ilo ja onnistumisen tunne?

Viimeisen kahden vuoden aikana ja miksei jo sitä ennen, koko pitkän vauvaputken aikana, Sankaritar oli oppinut yhden asian erinomaisesti: tunnelikatseen ja putkiaivoisuuden. Tai positiivisesti sanottuna hän oli oppinut keskittymään olennaiseen.

Silloin, kun joku asia ei huvittanut, piti vain laittaa silmät kiinni ja sukeltaa läpi.

Olo oli silloin vähän kuin mutavesiesteen edessä Cross Challengeissa. Kilpailussa oli ollut haiseva mutainen vesilammikko, joka piti uida päästä päähän juoksuvaatteissa ja kengissä, tietenkin. Keskelle allasta oli laitettu laidasta laitaan puunrunko juuri veden rajaan niin, että sen alta ei päässyt muuten kuin sukeltamalla.

Oli siis vain laitettava silmät kiinni ja menoksi!

Kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajan elämässä oli paljon asioita, jotka eivät olleet mukavia tai kivoja. Jotka eivät huvittaaneet tai olivat rasittavia. Ja silti ne oli vain tehtävä. Koska jos niitä ei tehnyt itse, niitä ei tehnyt kukaan. Elämä vain oli, eikä se ollut sellaista vain yksinhuoltajilla!

Lenkin alussa Sankaritar laski jokaisen kilometrin kohdalla, 10,5 km, 9 km, 8 km perille. Kunnes hän huomasi kuinka raskasta oli ajatella kokonaisen tunnin ajan vain yhtä: maalia. Joskus tuo ajatus oli lohdullinen. Joskus se suhteutti matkaa. Mutta tuona aamuna se rajoitti Sankarittaren ajatuksia. Tuntui, kuin ajatus maalista olisi jarruttanut matkaa jostain sieltä kahdeksan kilometrin takaa - kuin hylkivä magneetti.

Silloin Sankaritar päätti, että nyt vain juostaan. Ei mietitä sen kummemmin.

Juoksen, en ajattele. Askel, toinen, kolmas. 

Sankaritar huomasi, kuinka askel muuttui keveämmäksi. Ja matka muuttui sitäkin helpommaksi, kun hän sijoitti maalin yhdeksi ohikulkevaksi vaiheeksi pitkän matkan varrelle. Juoksua olisi sitä ennen ja sitä olisi sen jälkeen. Maalilla ei ollut merkitystä. Maali ei enää ollut raja, lukko, pysähdys, stoppi.

Niin, maali oli vain yksi etappi.

Sairaspäivä

Sankaritar heräsi kurkku kipeänä. Ennen kuin hän avasi silmänsä, Sankaritar tunnusteli oloaan: johtuiko huono ja vetämätön olo flunssasta, vaiko illalla Saksan jalkapalloilijoille karjutuista riemunhuudoista, vaiko sittenkin niistä kuohuviinilasillisista?

Tuntui kuin rahtijuna olisi ajanut yöllä Sankarittaren ylitse. Olo oli kertakaikkisen runneltu. Keuhkoja poltti.

Sankaritar päätti jättää lenkin väliin, vaikka ohjelmassa luki "14 km, joista 8 km maratonvauhtia". Oli vaikeaa hyväksyä epäonnistumisen tunne. Se, ettei kyennyt pitämään kiinni ohjelmasta. Suututti!

Syyttäjä tuli taas kylään: Hah! Toinen viikko vasta alkamassa ja sinä olet jo sairas! Mitäs jos tämä kestää ja olet vaikka koko viikon flunssainen? Et millään selviä maratonista tällä tavalla!

Sankaritar pakotti järjen peliin ja sanoi syyttäjälle: Anna olla! Syytä vain, mutta minäpäs en kuuntele. Otan tämän päivän rennosti. Sitä paitsi elämä on otettava muutenkin päivä kerrallaan. On ihan turha stressata huomisesta, josta en tiedä vielä yhtikäs mitään!

Iltaa kohden olo parantui, eikä kurkkuakaan enää kirvellyt.

Sankaritar oli voittanut tämän erän.

Lepopäivän vaellusta

Sankaritar kutsui itseään uhmakkaasti Sankarittareksi, koska oli päättänyt olevansa juuri sitä: oman elämänsä hallitsija. Kovin usein hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä.

Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.

Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.

Syyttäjä oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, jota oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.

Aina sinä vain huudat kuin mikäkin "komentoora"! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskevän Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!

Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.

Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.

Intervalleja

Kello oli 7 aamulla. Aurinko paistoi vienosti sumun takaa ja ilma oli vielä yllättävän kirpeä ollakseen keskikesän aamu. Lapset olivat isällään ja Sankaritar olisi saanut jäädä sänkyyn niin pitkäksi aikaa, kuin hän olisi halunnut.

Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.

Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?

Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:

Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?

Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen valheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.

Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää itsesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.

Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.

Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.

Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.

Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!

Kaksinjuoksua

Sankaritar vietti paljon aikaa yksin.

Hän teki työnsä yksin kotona, ei täydessä toimituksessa. Iltapäivisin ja iltaisin hänellä oli pienet lapset vahdittavana. Iltapäiväisin Sankaritar istui leikkipuistossa ja iltaisin lähes aina yksin kotona. Vapaailtoja hänellä oli lähinnä kahden viikon välein.

Sankaritar ei ollut tyytymätön järjestelyyn. Hän ei ollut katkera ja surukin oli suureksi osaksi jo väistynyt. Sankaritar oli kiitollinen siitä, että lapset asuivat hänen luonaan ja, että hän sattoi viettää niinkin paljon aikaa heidän kanssaan. Kaiken lisäksi vapaaviikonloput olivat pienten lasten äidille luksusta! Kuinka moni vanhempi sai säännöllisesti kaksi kokonaista lapsetonta päivää ja aikaa itselleen?

Mutta Sankaritar oli tottunut jakamaan elämänsä toisen aikuisen kanssa. Ja niin joskus harvoin Sankarittaren sydämessä itävä yksinäisyyden siemen nosti päätään. Oli aikoja, kun siemen versosi ja kasvatti mielen täyteen rikkaruohoja. Niiden seasta oli vaikea löytää sitä arvokasta hedelmää, minkä tämä erikoinen ja haastava elämänvaihe tarjosi.

Hetkittäisestä yksinäisyydestä riippumatta Sankaritar oli kahden viimeisen vuoden aikana tajunnut olevansa yksinjuoksija. Ei kohtalon jakelemana tilana, vaan ennemminkin sisäisenä asenteena.

Yksinjuoksija-asenne näkyi monessa, mutta kaikista selkeimmin siinä, että Sankaritar tosiaan juoksi mielellään yksin.

Juostessaan yksin sai määritellä itse vauhdin, reitin ja ajankohdan. Ajatella rauhassa, käydä asioita läpi mielessään tai kuunnella musiikkia. Kukaan ei puuttunut tehtyihin päätöksiin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja.

Joskus Sankaritar epäili, että oli jo niin tottunut juoksemaan yksin, ettei enää edes osaisi jakaa polkua toisen kanssa. Ei enää kykenisi siihen, että toinen haluaisikin juosta toista kautta, eri suuntaan tai vaikka pysähtyä ihastelemaan maisemaa.

Perjantai todisti ainakin juoksun kannalta toista: Sankaritar lähti tunnin lenkille ystävättärensä kanssa ja huomasi, kuinka hyvää vaihtelu teki!

Yksinjuoksija osasi sittenkin juosta vielä kaksinkin. Niin, ainakin juosta.

Joustavuus

Joku oli sanonut Sankarittarelle, että maratontreenissä piti pitää joustavuudesta huolta. Lihasten joustavuudesta. Siitä, ettei akillesjänne napsahtanut yhtäkkiä poikki. Että askel olisi joustava. Ja treeniohjelma - jos tuli yllätyksiä matkan varrelle.

Sankarittarella ei ollut kovin elastinen olo.

Tuntui, kuin ei olisi taipunut mihinkään. Akillesjänne tuntui sekin aivan liian lyhyeltä. Herätessään hän huomasi kiristelleensä yöllä hampaita.

Näinkö tämä alkaa? Päiviä on takana tasan kolme ja minulla on jo kireät lihakset ja stressi!

Sankaritar oli hyvä noudattamaan ohjelmia ja sääntöjä. Hänellä oli kohtalaisen hyvä itsekuri. Se vain oli. Se oli yksi Sankarittaren hyvistä puolista.

Mutta kaikella elämässä oli kääntöpuolensa.

Sankarittarella oli taipumus muuttua kireäksi ja joustamattomaksi havitellessaan jotain tavoitetta. Silmille ilmestyi hevosen silmälaput, sellaiset, jotka estivät häiriötekijöitä. Mieleen muodostui helposti lokeroita ja ruutuja, joilla oli läpäisemättömät seinät. Sellaiset, jotka eivät missään tapauksessa joustaneet. Jos eteen tuli jokin yllättävä este, Sankaritar meni helposti paniikkiin. Tai ainakin ahdistui.

Olet oikea taulukkopää! Kireä hikipinko! Sinulla on kontrollipakkomielle!

Sankaritar oli ensin olevinaan kuulematta Syyttäjän haukkuja. Mutta päätti sitten olla nielemättä sellaisia syytöksiä. Hän oli käynyt liian kovan koulun, antaakseen Syyttäjän kohdella häntä niin röyhkeästi ja epäoikeudenmukaisesti.

Kuulepas Syyttäjä! Viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut sitä sun tätä kontrollista ja otteen hellittämisestä. En ole enää se sama stressaaja, kuin ennen. Olen joustavampi. Olen armollisempi. Elämässä ei yksinkertaisesti voi hallita kaikkea. Mukana on aina riskitekijöitä, esteitä ja yllätyksiä. Olen yllättänyt jopa itseni - monessa mielessä. Mutta olen oppinut rentoutumaan sanomalla: elämä on! Olen kirjoittanut tästä aiheesta paljon. Etkö muista?

Syyttäjä kohautti olkapäitään. Mutta miksi sitten kiristelet öisin hamapita? Se kysyi, ennen kuin häipyi.

Sankaritar jäi pohtimaan Syyttäjän sanoja. Ja sitä, oliko hän tosiaan palaamassa vanhoihin uriinsa, taulukkoineen, listoineen, kaikkineen.

Sankaritar päätti, ettei ollut.

Kyse oli ainoastaan vastuuntuntoisesta valmistautumisesta maratonille. Niin pitkä kilpailu oli otettava tosissaan. Niin sanoivat kaikki kokeneet juoksijat. Mutta elämä, maratontreeni mukaan lukien, oli sekin otettava sellaisena, kuin se tuli.

Piti tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä annettiin.

Ja niin Sankaritar jätti sen kummemmat pähkäilyt ja suuntasi joogaan. Siellä saisi ainakin venyttää kaikki viimepäivien treenin tuomat kireydet taivaan tuuliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä - tai ainakin ihan vähän joustavampana.

Kaksi kierrosta

Sankaritar mietti kaikenlaista juostessaan. Tuntui, kuin ajatus kulkisi paremmin, kun keho oli liikkeessä. Jumitus, ajatusten jatkuva ympyrässä kiertäminen, samojen asioiden traumaattinen toisto, hellitti juostessa. Ehkä juuri se veti aina uudelleen lenkkipolulle.

Hetken helpotus oli koukuttavaa.

Viimeisen kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.

Aluksi hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut, että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten suhtautuisi tapahtuneeseen.

Hän päätti olla Sankaritar.

---

Kello oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias, juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen, olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö, sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"

Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat. 

Olet taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...) 

Kaksikymmentäkaksi p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen treenin?!

Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija. Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.

No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!

---

Kello oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä tutkiskelua.

Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa! Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.

Hyvän ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä. Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.

Yhden ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää, ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin. Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.

 Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita. 

Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille, joka olisi kahden kierroksen lenkki.

Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.

Ja niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä, että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.

Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.

Sankaritar, Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri

Aamulla lastenhuoneesta kuului kitinää. Yksi pikkuinen yski, itki ja huusi "äääääiiiiitttiiii!" Toisesta lastenhuoneesta kuului: "Äiti, sä oot kakka!"

Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.

Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!

Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.

Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.

Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.

Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.

Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.

Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!

Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"

Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.

Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.

Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.

Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.

Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.

Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.

Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.

Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?

Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.

Juoksu oli yksi niistä.

Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää! 

Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!

Treeni alkaa levolla

Tänään on elämäni ensimmäisen maratonin 12-viikkoisen treenijakson ensimmäinen päivä.
28. syyskuuta 2014 odottaa suuri 42 kilometrin koitos: kuuluisa Berliinin maratoni.

Olo on positiivisesti jännittynyt. Vatsassa on perhosia.

Viimeisen kuukauden aikana olen valmistautunut treenikauden alkuun sillä, että olen nostanut viikottaista kilometrimäärääni noin 30 kilometristä vajaaseen viiteen kymmeneen. Se on vaatinut paljon aikaa (4-5 h per viikko): yhden 20 km lenkin, kaksi kymmpiä ja yhden lyhyemnän, yleensä noin 7 km palautumislenkin. Tämän lisäksi olen käynyt joogassa hoitamassa lihaksia ja välillä vahvistamassa niitä salilla tai body pumpissa.

Nyt saa kaikki ylimääräinen jäädä. Aikaa on enää vain juoksemiseen ja joogaan, josta en luovu.

Viimeisen neljän viikon aikana on ollut huikeeta huomata, kuinka kehoa ja kuntoa voi kasvattaa ja treenata hyvin yksinkertaisesti. Noin neljän viikon aikana olen huomannut seuraavia muutoksia:

- Nopeuteni kympillä kasvaa suhteessa viikottaiseen kilometrimäärääni. Pystyn juoksemaan nyt nopeampaa ja etenkin pidempiä etäisyyksiä sellaista vauhtia, mitä ennen jaksoin juosta vain lyhyesti. Enkä ole juossut näiden viikkojen aikana minkäänlaisia intervalli-lenkkejä tai muutenkaan tietoisesti määritellyt lenkkien nopeuksia.

- Pitkät kahdenkymmenen kilometrin lenkit ovat muuttuneet helpommiksi. Loppua kohden lihaksiin ei enää satu. Lenkki kyllä tuntuu, mutta jaksan yleensä vielä kohtottaa nopeutta loppua kohden. Tietenkin olo on aina päiväkohtaista, mutta kokonaisuudessaan huomaan, kuinka lihakset ovat tottuneet juoksemaan kaksi tuntia putkeen.

Nyt sitten pitäisi vain tuplata. Vaikka treeniohjelmani mukaan, en juoksekaan kuin 35km. Mutta itse maratonilla pitäisi juosta kahdenkympin lenkin päälle vielä toiset 22 kilometriä!

Näkemäni kehitys antaa kuitenkin toivoa, että myös se on mahdollista!

Ensimmäinen treenipäivä alkaa muuten LEVOLLA. (Oli hyvin vaikeaa olla pukematta lenkkivatteita aamulla päälle, kun vein lapsia tarhaan, eikä myöskään lähteä salille!)

Treeniohjelmani niille, joita kiinnostaa:

(Puoliksi saksaksi, puolisksi suomeksi. Kirjoitan tällaisia muistilappuja ja listoja usein miten sekakielellä.)

Jos sinulla on kritiikkiä, vinkkejä tai ehdotuksia koskien treeniohjelmaani, otan niitä mielelläni vastaan, joko kommenteissa tai yksityisviestissä: frauanniberlin@gmail.com!

	Montag		Dienstag	Mittwoch	Donnerstag	Freitag	Samstag	Sonntag
1. (28.)	RUHE		70 min D	22km RD	Joga	60 min DL/ SPORT	30 min Tempo/ Wandern	WANDERN
2. (29.)	14km (8 marathon tempo)		65 min DL	24km RD	Joga	RUHE	70 min DL	RUHE
3. (30.)	75 min DL		RUHE	RUHE	Joga	60 min RD/ SPORT	10km city nacht	25kmRD
4. ? ? (31.)	RUHE (lastenvahti-ongelmia)		10km intervall/ fahrspiel	16 km (davon ca 10 in marathon-tempo)	Joga (babysitter!!)	60min RD	28km RD BABY-SITTER!!	60min RD
5. (32.)	RUHE (Annin vapaa vko)		65min DL	10km intervall/ fahrtspiel	75min Marthon-tempo	8 km sprint/ Tempo	30km RD	RUHE
6. (33.)	1:30 h RD		45' - 60' TD	40' RD	Joga/ 40' D	1:30h RD	2:00 h RD	RUHE
7. (34.)	RUHE		70' D	1:30 h RD	Joga	60' D (sport)	5 x 1000m TD	2:30 h/25k RD
8. (35.)	RUHE		60' D	2 h RD	Joga/ 6 x 1000m TD	60' D	RUHE	Mercedes Benz Halbmarathon
9. (36.)	RUHE		45' Tempo/ fahrtspiel	60min D	Joga	RUHE/ Sport	60' RD	30km RD
10. (37.)		40' RD	RUHE	30km RD	Joga	60' RD	RUHE	40 min RD (anschließend 3steigerungen)
11. (38.)		30 min D	60' Tempo/ fahrtspiel	RUHE	Joga	30 min RD	2 h RD	RUHE
12. (39.)		RUHE	ca 10 km (Marathon-tempo)	35min RD	Joga/ 20min RD	RUHE	20' RD	Marathon!

RD = Ruhiger Dauerlauf      SD = Schneller Dauerlauf

TD = Tempolauf              D = Dauerlauf