Pupu pitkällä juoksulla

Oli aikainen aamu, kuten aina Sankarittaren lenkille lähtiessä. Sankaritar oli ennen ollut iltalenkki-ihmisiä. Mutta oli totuttautunut olosuhteiden sanelemana aamun raikkaisiin juoksuhetkiin ja todennut niiden olevan ehkä jopa hieman ihanampia. Aamulenkit johtuivat siitä, että lapset olivat silloin tarhassa ja Sankarittarella oli aikaa tehdä niitä asioita, mitä ihmiset yleensä tekivät töiden jälkeen vuorotellen puolisoidensa kanssa, jos perheessä oli lapsia. Sankaritar teki sen sijaan iltaisin töitä, kun lapset nukkuivat - ja monet työssäkäyvät aikuiset.

Vietyään lapset tarhaan, juotuaan noin litran vettä, pakattuaan täyden pullon isotonista urheilujuomaa reppuun (josta hän tulisi olemaan helteen uuvuttamana hyvin kiitollinen!) ja napattuaan kännykän ja rahat mukaan, oli aika lähteä viikon tylsimmälle lenkille: 24 kilometriä! Apua! 

Sankaritar oli juuri astunut tarhan ovesta, kun puhelin soi. Se oli hyvä ystävä. Hänkin oli juuri aloittanut maratontreenin. Vuosittaisensa. Kahdeksannen, tarkasti ottaen. Tähtäsi juoksevansa tänä vuonna 42 kilometriä aikaan 03:20:00.  

Just joo! Miten ihminen saattoi juosta sellaista vauhtia?

"Kuulin, että sinäkin olet aloittanut maratontreenin ja ajattelin kysyä, haluaisitko juosta joskus tylsiä pitkiä lenkkejä yhdessä."

Sankaritar kertoi olevansa juuri lähtökuopissa ja niin he sopivat tapaavansa matkan varrella ja juoksevansa ainakin osan matkasta yhdessä.

Juostessaan tapaamispaikalle, Sankaritarta jännitti. Miten hän pysyisi niin nopean juoksijan perässä? Olisiko oma hidas vauhti kenties noloa? Seuraisiko siitä paineita ja kyljen pistoksia, kun yrittäisi pysyä tahdissa?

Tulisiko siitä vain paha mieli?

Sitten Sankaritar muisti juuri lukemansa lehtijutun Runner's World-lehdessä. Siinä oli kerrottu, kuinka tärkeä rooli ammattijuoksijoiden "jäniksillä" oli. Nämä vetivät, tahdittivat, motivoivat, kannustivat ja kilpailuttivat maailmanluokan juoksijoita. Mutta myös ihan tavalliset juoksijat tarvitsivat välillä jäniksen: yksin oli lähdes mahdoton viedä itseään äärirajoille. Saamaan kaikkea irti itsestään.

Sankaritarta hymyilytti: Pupu ei oikein sopinut kuvailemaan tätä maratoonaria. Mutta huvittava, vähemmän uhkaava mielikuva vei pelon yhteisestä juoksusta.

Palatessaan kotiin pitkältä vajaan kahden tunnin juoksulta (lenkki lyheni kovan helteen sanoittamana 20 km pituiseksi) Sankaritar oli tyytyväinen, että oli uskaltanut ottaa lehden neuvon tosissaan. Pupu oli osoittautunut huomaavaiseksi juoksutoveriksi, joka ei hätistellyt tai hoputtanut. Silti Sankaritar huomasi juosseensa nopeampaa, kuin yleensä.

Oliko Pupu sittenkin tehnyt tehtävänsä? 

Kaiken lisäksi Sankaritar totesi olevansa niinkin pitkän matkan jälkeen vielä suhteellisen pirteällä mielellä. Aika oli kulunut siivellä ja viikon pitkä lenkki oli sekin nyt takana!