Sankaritar kutsui itseään uhmakkaasti Sankarittareksi, koska oli
päättänyt olevansa juuri sitä: oman elämänsä hallitsija. Kovin usein
hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä.
Hassua oli, ettei
riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin,
miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se
vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä
itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään
muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva,
kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja
epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi
Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttäjä
oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut
siiamilainen kaksonen, jota oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä
naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla
jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut
olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina
sinä vain huudat kuin mikäkin "komentoora"! (Syyttäjä oli napannut sanan
Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskevän
Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy
vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa
heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin
hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan
riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli
viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja
Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti
jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä,
nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti