Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttäjä oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, jota oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina sinä vain huudat kuin mikäkin "komentoora"! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskevän Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti