Sankaritar, Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri

Aamulla lastenhuoneesta kuului kitinää. Yksi pikkuinen yski, itki ja huusi "äääääiiiiitttiiii!" Toisesta lastenhuoneesta kuului: "Äiti, sä oot kakka!"

Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.

Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!

Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.

Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.

Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.

Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.

Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.

Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!

Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"

Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.

Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.

Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.

Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.

Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.

Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.

Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.

Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?

Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.

Juoksu oli yksi niistä.

Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää! 

Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!