Oli ilta, varjot pidentyivät, heinäsirkat sirkuttivat, tuoksui makealta, raskaalta. Tuntui kuin koko luonto olisi huokaissut helpotuksesta, että päivä oli päättymäisillään.
Sankaritar oli vienyt lapset isälleen ja vetänyt juoksukenkänsä jalkaansa hieman pelokkaana. Takana oli kaksi lepopäivää ja niitä ennen hänen oman juoksijahistoriansa pimeimmät tunnit. Miten jalka nousisi tänään?
Heti ensimetreillä se nousi. Askel oli suorastaan keveä. Edessä olisi 16km. Se ei tuntunut tuona iltana ahdistavalta.
Matka taittui laskevaa aurinkoa tyynen järven yli ihastellen ja takaisin tullessa nousevaa kuunsirppiä. Ilma oli viileä. Se huomasi heti juoksun keveydessä.
Vaikka vauhti oli edelleen hitaampi, kuin pitkiin aikoihin, olo oli hyvä. Sankarittaresta oli mukavaa juosta.
torstai 31. heinäkuuta 2014
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Pikkuinen lensi kotiin
Sankarittaren elämässä oli muutakin, paljon tärkeämpää, kuin juoksu. Lapset olivat Sankarittarelle tärkeintä koko maailmassa, vaikka hän olikin oppinut, ettei heidän kautta voinut elää. Ettei heitä saanut suojella liikaa. Mutta että heidän rinnallaan oli paikka naiselle, joka oli paljon muutakin, kuin vain äiti, mutta joka sai olla juuri sitä, juuri nyt, juuri näille lapsille.
Juoksu jäi taka-alalle, kun Sankarittaren esikoinen palasi ensimmäiseltä yksin lennetyltä matkaltaan Suomeen. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!
Juoksu jäi taka-alalle, kun Sankarittaren esikoinen palasi ensimmäiseltä yksin lennetyltä matkaltaan Suomeen. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Lepoa sovulla
Sankaritar sopi sovinnon itsensä kanssa ja päätti levätä kaksi päivää putkeen. Hän siirsi seuraavien päivien juoksuja niin, että sais lepoa kun sitä juuri nyt tarvittiin. Eilinen juoksu oli antanut toivoa, mutta järki oli vihdoin voittanut kaikki sisäiset Kuiskailijat, Laiskottelijat ja Piiskajat. Oli aika pitää tauko, sen kertoi epämukava olo ja kipuilut.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Aamun raikkaassa sateessa
Kahden kamalan juoksupäivän jälkeen Sankaritar oli levänneempi ja voi jo hieman paremmin. Naapuri tarjoutui tulemaan aamulla lastenvahdiksi ja niinpä Sankaritar päätti lähteä kokeilemaan kuntoaan, aivan hissukseen ja varoen.
Aamu oli raikas, ulkona selvästi viileämpi kuin sisällä. Satoi vähän auringon samalla kurkistaen pilven takaa. Olo oli paljon parempi, mutta vauhti edelleen kovin hidas. Jalkojen lihaksissa ei tuntunut olevan voimaa ja hengityskin oli tavallista raskaampaa.
Silti kokonaisuudessaan tämä 47 minuutin lenkki antoi toivoa.
Aamu oli raikas, ulkona selvästi viileämpi kuin sisällä. Satoi vähän auringon samalla kurkistaen pilven takaa. Olo oli paljon parempi, mutta vauhti edelleen kovin hidas. Jalkojen lihaksissa ei tuntunut olevan voimaa ja hengityskin oli tavallista raskaampaa.
Silti kokonaisuudessaan tämä 47 minuutin lenkki antoi toivoa.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
"Opettele sanomaan väsymykselle tervetuloa"
Päin mäntyä meni seuraavankin päivän juosku. Sankaritar oli lähtenyt pieleen mennyttä juoksukilpailua seuranneena aamuna lopenuupuneena ohjelmassa vuorossa olleelle 25km juoksulle. Sisäinen ääni oli sanonut, ettei jaksa. Mutta mistä sen tiesi, mikä ääni siellä kulloinkin kuiskaili ja tällä kertaa valitti. Oliko se Marisija vaiko kenties Laiskottelija?
Mittarissa oli taas 32 °C ja jokainen askel oli kidutusta. 1,5 litraa urheilujuomaa meni jo ensimmäisen 5 kilometrin aikana. Siis haloo?! Mikä ihmeen mummo susta on tullut, kun viiden kilsan lenkillä taukoillaan ja juodaan urheilujuomaa... Syyttäjä oli näköjään lähtenyt mukaan lenkille. Ihme, että se jaksoi. Oli ilmeisesti jättänyt Marisijan kotiin. Marisijaa ei jaksanut kukaan - ei edes muut kiusaajat.
Toisella pysähdyksellä, tarkalleen 5 km kohdalla, Sankaritar päätti, ettei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Lenkistä tulisi 25 km sijaan vain 10km pituinen.
Otti päähän. Pahaan oloon ei auttanut tauolla käyty puhelinkeskustelu, joka antoi viimeisenkin kuoliniskun motivaatiolle. Se oli totaalinen psyykkinen nujerrus. Tuli mieleen muutama viikko sitten nähty Saksan ja Brasilian jalkapallo-ottelu: kun selkäranka oli katki, oli ihan turha enää yrittää urheilla.
Illalla Sankaritar sai lohdullisen kommentin läheiseltä maratoonarilta ja urheilijalta: "Opettele sanomaan jo nyt harjoitellessa väsymykselle tervetuloa. Kun sen hyväksyy ja antaa tunteen tulla, energiaa ei kulu pelkoon tai vihaisuuteen, vaan voi valmistautua kehon kanssa rauhassa seuraavaan askeleeseeen."
Nyt Sankaritar painuisi pehkuihin ja antaisi väsyn tulla. Aamulla odotti seuraava askel: 10 km intervalleja.
Tietenkin vain, jos olo olisi levännyt ja voimakkaampi.
Mittarissa oli taas 32 °C ja jokainen askel oli kidutusta. 1,5 litraa urheilujuomaa meni jo ensimmäisen 5 kilometrin aikana. Siis haloo?! Mikä ihmeen mummo susta on tullut, kun viiden kilsan lenkillä taukoillaan ja juodaan urheilujuomaa... Syyttäjä oli näköjään lähtenyt mukaan lenkille. Ihme, että se jaksoi. Oli ilmeisesti jättänyt Marisijan kotiin. Marisijaa ei jaksanut kukaan - ei edes muut kiusaajat.
Toisella pysähdyksellä, tarkalleen 5 km kohdalla, Sankaritar päätti, ettei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Lenkistä tulisi 25 km sijaan vain 10km pituinen.
Otti päähän. Pahaan oloon ei auttanut tauolla käyty puhelinkeskustelu, joka antoi viimeisenkin kuoliniskun motivaatiolle. Se oli totaalinen psyykkinen nujerrus. Tuli mieleen muutama viikko sitten nähty Saksan ja Brasilian jalkapallo-ottelu: kun selkäranka oli katki, oli ihan turha enää yrittää urheilla.
Illalla Sankaritar sai lohdullisen kommentin läheiseltä maratoonarilta ja urheilijalta: "Opettele sanomaan jo nyt harjoitellessa väsymykselle tervetuloa. Kun sen hyväksyy ja antaa tunteen tulla, energiaa ei kulu pelkoon tai vihaisuuteen, vaan voi valmistautua kehon kanssa rauhassa seuraavaan askeleeseeen."
Nyt Sankaritar painuisi pehkuihin ja antaisi väsyn tulla. Aamulla odotti seuraava askel: 10 km intervalleja.
Tietenkin vain, jos olo olisi levännyt ja voimakkaampi.
lauantai 26. heinäkuuta 2014
Juoksijahelvetti
Jos eilinen Sankarittaren peruslenkin pituinen juoksu, SCC City Nacht kotikaupungissa Berliinissä, oli juoksu helvetin läpi, oli syytä harkita maratonia uudestaan, Sankaritar mietti.
Sankaritar juoksi yleensä kolme kympin lenkkiä viikossa - noin vain. Ja siihen päälle yhden kaksikertaa pidemmän. Pian treeniohjelmassa luki kolmekertaa pidempiä juoksuja. Niistäkin Sankaritar kuvitteli selviänsä suuremmitta ongelmitta. Ainakin tähän mennessä hän oli selvinnyt kaiksita juosuun liittyvistä haasteista, kun asiat otti pala ja askeleen kerrallaan.
Yleensä hän palautui kaikista juoksuista samantien. Edes 24 km pituista lenkkiä ei tarvinnut sen kummemmin jälkikäteen miettiä. Tätä eilistä lelliä kymppiä sen sijaan piti.
Miksi se oli ollut pelkkää tuskaa?
Sijoitus oli suorastaan maanalainen. Ja vaikka Sankaritar oli kokenut, että muilla juoksijoilla oli yhtä vaikeaa ja nähnyt kahden juoksijan saavan jonkinlaisen kohtauksen ja lyyhistyvän maahan, huono sijoitus muihin nähden kertoi siitä, että helvetti oli silti etupäässä ollut henkilökohtaista.
Minä juoksin huonosti!
Aika oli shokki. Se oli melkein 8 mintuuttia hitaampi, kuin Sankarittaren muutama kuukausi sitten juoksema oma ennätys tällä matkalla. Nyt tulostaulukossa luki 1:01:55. Sitä ei kehtaisi mainita missään, Sankaritar ajatteli. Paniikki hiipi mieleen: Miten ihmeessä selviän 42 kilometristä?
Sankaritar ei kuitenkaan olisi Sankaritar, jos hän luovuttaisi. Minähän selviän mistä vain, hän uhosi ja päätti, että juoksu se oli paskakin juoksu.
Tämä kaikki kuului asiaan ja siitä saattoi oppia jotain oleellista. Niinpä Sankaritar päätti analysoida joksunsa läpikotaisin. Ehkä vastaus löytyisi ja ongelman voisi korjata.
Juoksuanalyysi:
- NESTEYTYS: Ennen juoksua noin 3 h aikana noin 2-2,5 L vettä. Päivän mittaan yleisesti paljon nestettä. (Huom! Lämpötila oli 32 °C)
-RUOKAVALIO: Viimeisen 5 päivän aikana ennen juoksua KARPPAUSTA (Atkins). Tämä oli kokeilu, josta täytyy ilmeisesti luopua. Juoksija tarvitsee hiilihydraatteja ja olo oli yleisesti koko aikana kieltämättä kummallisen huono.
- PSYYKKINEN OLOTILA: Suhteellisen positiivinen, ehkä hieman väsynyt. Mutta ilmiselvästi alitajunta toimi ja mieli valmistautui jo etukäteen huonoon juoksuaikaan. (Oliko tällainen itsensä psyykkaamminen, varautuminen pahimpaan urheilussa järkevää, vai vaikuttiko se negatiivisesti suoritukseen? Estikö se rajojen ylittämistä? Missä menee terve itsensä kuuntelun ja itsensä rajoittamisen raja?) Ennen juoksua oli epämukava, levoton ja jotenkin "väärä" olo. Ihan kuin kaukaiset hälyytyskellot olisivat soineet vaimeasti. Ajatukset tökkivät.
-YLEINEN OLO: Hutera olo, jota voisi kutusa huimauksen esiasteeksi.
- ITSE JUOKSU:
--> Ensi metreillä: (jo ensimmäisen sadan metrin aikana) oli selvää, ettei olisi hyvä juoksupäivä. Tuntui lihaksissa, niitä väsytti, oli voimaton olo.
--> Ensimmäiset 4 kilometriä olivat suhteellisen ok.
--> Kilometri 6:sta alkaen olo heikkeni. Juomapiste oli tervetullut, vaikka yleensä kympillä ei juoda! Tervetullut oli myös kylmä vesisuihku, joka antoi hetkellistä helpotusta ja viilennystä.
--> Kilometritaulujen 7 ja 8 väli (= 1 vaivainen kilometri!) tuntui kokeneestakin kympin juoksijasta suorastaan loputtomalta kidutukselta. Tämä yksi kilometri tuntui viideltä.
--> Viimeisellä 100 metrillä sprintti, joka oli suhteellisen kivuton. Endorfiineja se ei kuitenkaan suonut.
Maalissa lyyhistyi viereinen juoksija maahan. Ensiapumiehet juoksivat paikalle. Ambulanssi tuli perässä koko maalitungoksen läpi. Se olisin voinut olla minä, Sankaritar ajatteli.
JUOKSUN JÄLKEEN: Heti maaliintulon jälkeen olo helpotti. Vesi ja jäätee tekivät hyvää. Niiden jälkeen tuli huono olo. Hiki valui virtoina ja kirveli silmissä. Tuntui, kuin jokin ei olisi kohdallaan. Erdingerin alkoholiton vehnäolut, jota jaetaan aina juoksukilpailuissa, maistui ja helpotti hieman oloa.
Kesti kuitenkin KOLME TUNTIA, kunnes olo oli normaali ja palautuneen tuntuinen. Yleensä kympistä ei tarvitse "palautua" ollenkaan...
MIKÄ MÄTTÄSI? Sankaritar veikkaa kolmea tekijää: kuumuus, hiilihydraatiton ruokavalio ja juoksun myöhäinen ajankohta (lähtölaukaus klo 20:30), johon hän ei ollut tottunut.
Kaikesta huolimatta Sankaritar antaisi vielä Masentajalle, Syyttjälle, Marttyyrille ja Marisijalle kyytiä! Esimerkiksi näin:
Itseironia auttaa sietämään omaa epäonnistumisen tunnetta. Kick ass power posing! Katso ehdottomasti seuraava video:
Sankaritar juoksi yleensä kolme kympin lenkkiä viikossa - noin vain. Ja siihen päälle yhden kaksikertaa pidemmän. Pian treeniohjelmassa luki kolmekertaa pidempiä juoksuja. Niistäkin Sankaritar kuvitteli selviänsä suuremmitta ongelmitta. Ainakin tähän mennessä hän oli selvinnyt kaiksita juosuun liittyvistä haasteista, kun asiat otti pala ja askeleen kerrallaan.
Yleensä hän palautui kaikista juoksuista samantien. Edes 24 km pituista lenkkiä ei tarvinnut sen kummemmin jälkikäteen miettiä. Tätä eilistä lelliä kymppiä sen sijaan piti.
Miksi se oli ollut pelkkää tuskaa?
Sijoitus oli suorastaan maanalainen. Ja vaikka Sankaritar oli kokenut, että muilla juoksijoilla oli yhtä vaikeaa ja nähnyt kahden juoksijan saavan jonkinlaisen kohtauksen ja lyyhistyvän maahan, huono sijoitus muihin nähden kertoi siitä, että helvetti oli silti etupäässä ollut henkilökohtaista.
Minä juoksin huonosti!
Aika oli shokki. Se oli melkein 8 mintuuttia hitaampi, kuin Sankarittaren muutama kuukausi sitten juoksema oma ennätys tällä matkalla. Nyt tulostaulukossa luki 1:01:55. Sitä ei kehtaisi mainita missään, Sankaritar ajatteli. Paniikki hiipi mieleen: Miten ihmeessä selviän 42 kilometristä?
Sankaritar ei kuitenkaan olisi Sankaritar, jos hän luovuttaisi. Minähän selviän mistä vain, hän uhosi ja päätti, että juoksu se oli paskakin juoksu.
Tämä kaikki kuului asiaan ja siitä saattoi oppia jotain oleellista. Niinpä Sankaritar päätti analysoida joksunsa läpikotaisin. Ehkä vastaus löytyisi ja ongelman voisi korjata.
Juoksuanalyysi:
- NESTEYTYS: Ennen juoksua noin 3 h aikana noin 2-2,5 L vettä. Päivän mittaan yleisesti paljon nestettä. (Huom! Lämpötila oli 32 °C)
-RUOKAVALIO: Viimeisen 5 päivän aikana ennen juoksua KARPPAUSTA (Atkins). Tämä oli kokeilu, josta täytyy ilmeisesti luopua. Juoksija tarvitsee hiilihydraatteja ja olo oli yleisesti koko aikana kieltämättä kummallisen huono.
- PSYYKKINEN OLOTILA: Suhteellisen positiivinen, ehkä hieman väsynyt. Mutta ilmiselvästi alitajunta toimi ja mieli valmistautui jo etukäteen huonoon juoksuaikaan. (Oliko tällainen itsensä psyykkaamminen, varautuminen pahimpaan urheilussa järkevää, vai vaikuttiko se negatiivisesti suoritukseen? Estikö se rajojen ylittämistä? Missä menee terve itsensä kuuntelun ja itsensä rajoittamisen raja?) Ennen juoksua oli epämukava, levoton ja jotenkin "väärä" olo. Ihan kuin kaukaiset hälyytyskellot olisivat soineet vaimeasti. Ajatukset tökkivät.
-YLEINEN OLO: Hutera olo, jota voisi kutusa huimauksen esiasteeksi.
- ITSE JUOKSU:
--> Ensi metreillä: (jo ensimmäisen sadan metrin aikana) oli selvää, ettei olisi hyvä juoksupäivä. Tuntui lihaksissa, niitä väsytti, oli voimaton olo.
--> Ensimmäiset 4 kilometriä olivat suhteellisen ok.
--> Kilometri 6:sta alkaen olo heikkeni. Juomapiste oli tervetullut, vaikka yleensä kympillä ei juoda! Tervetullut oli myös kylmä vesisuihku, joka antoi hetkellistä helpotusta ja viilennystä.
--> Kilometritaulujen 7 ja 8 väli (= 1 vaivainen kilometri!) tuntui kokeneestakin kympin juoksijasta suorastaan loputtomalta kidutukselta. Tämä yksi kilometri tuntui viideltä.
--> Viimeisellä 100 metrillä sprintti, joka oli suhteellisen kivuton. Endorfiineja se ei kuitenkaan suonut.
Maalissa lyyhistyi viereinen juoksija maahan. Ensiapumiehet juoksivat paikalle. Ambulanssi tuli perässä koko maalitungoksen läpi. Se olisin voinut olla minä, Sankaritar ajatteli.
JUOKSUN JÄLKEEN: Heti maaliintulon jälkeen olo helpotti. Vesi ja jäätee tekivät hyvää. Niiden jälkeen tuli huono olo. Hiki valui virtoina ja kirveli silmissä. Tuntui, kuin jokin ei olisi kohdallaan. Erdingerin alkoholiton vehnäolut, jota jaetaan aina juoksukilpailuissa, maistui ja helpotti hieman oloa.
Kesti kuitenkin KOLME TUNTIA, kunnes olo oli normaali ja palautuneen tuntuinen. Yleensä kympistä ei tarvitse "palautua" ollenkaan...
MIKÄ MÄTTÄSI? Sankaritar veikkaa kolmea tekijää: kuumuus, hiilihydraatiton ruokavalio ja juoksun myöhäinen ajankohta (lähtölaukaus klo 20:30), johon hän ei ollut tottunut.
Kaikesta huolimatta Sankaritar antaisi vielä Masentajalle, Syyttjälle, Marttyyrille ja Marisijalle kyytiä! Esimerkiksi näin:
 |
Itseironia auttaa sietämään omaa epäonnistumisen tunnetta. Kick ass power posing! Katso ehdottomasti seuraava video:
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Juoksumattoilua
Lapset olivat juuri lähteneet isälleen viikonlopuksi. Sankaritar puki juoksuvaatteensa päälle ja oli astumassa ovesta ulos, kun ukkonen jyrähri niin kovaa, että jopa Sankaritar säikähti. Ihan vähän vain, tietenkin.
Sitten seurasi rankkasade. Sade ei ollut koskaan syy olla lähtemättä lenkille. Olihan se järkevää odottaa, että se hieman hellitti, mutta sateessa oli silti kiva juosta. Toisin oli ukkosen kanssa. Se oli pelottavaa, etenkin jos juoksi peltojen ja metsien halki. Niin, jos. Sankaritar ei juossut ukonilmalla.
Niinpä takataskusta oli kaivettava B-suunnitelma. Se oli onneksi aina varalla: kuntosalin juoksumatto.
Niin, juoksumatto. Juoksu-matto. J-u-o-k-s-u-m-a-t-t-o. Matolla juoksu. Mikä paradoksi itsessään!
Sankaritar pitkitti ja pitkitti lähtemistä. Ei huvittanut. Ei etenkään tylsälle juoksumatolle. Tuijottamaan samaa tyhmää vastapäistä ostarin seinää tunniksi.
Oli mielenkiintoista huomata, kuinka poikkeuksellisen pitkä tauko (4 juoksutonta päivää) viimeisen ja tämän lenkin välillä vaikutti lähtökitkaan. Yleensä Sankaritarta ei tarvinnut potkia lenkille. Ei edes itse. Mutta tänään hän keksi kaikenlaista tärkeää tehtävää ennen lähtöä. Piti esimerkiksi yhtäkkiä siivota roskiksen kansi, uunin ovi ja tiskiallas.
Mutta sekään ei auttanut pitkään. Treeniohjelmassa luki 60 minuuttia ja niin se vain oli.
Vaikka Sankaritar ei yleensä pitänyt juoksumattotreenistä, tänään juokseminen oli erilaista. Ihmeellistä. Oli ihan sama, pitikö juosta paikallaan ja mitkä näkymät edessä oli. Tärkeintä oli liike. Hiki. Hengitys. Jo kahdeksannen juoksuminuutin kohdalla Sankaritar sai taivaallisen endorfiinipiikin, täysin yllättäen. Sellaista ei yleensä saanut kuin ehkä korkeintaan lenkin loppuspurtin aikana, jos silloinkaan. Sankarittaren kasvoille nousi tyhmä hymy tyhjästä. Otsassa, niskassa ja vatsassa oli perhosia.
Johtuiko se siitä, että keho oli kaivannut tätä niin kovasti?
Samapa se, miksi on hyvä olo, kun on hyvä olo, Sankaritar ajatteli ja kiihdytti vauhtia.
Sitten seurasi rankkasade. Sade ei ollut koskaan syy olla lähtemättä lenkille. Olihan se järkevää odottaa, että se hieman hellitti, mutta sateessa oli silti kiva juosta. Toisin oli ukkosen kanssa. Se oli pelottavaa, etenkin jos juoksi peltojen ja metsien halki. Niin, jos. Sankaritar ei juossut ukonilmalla.
Niinpä takataskusta oli kaivettava B-suunnitelma. Se oli onneksi aina varalla: kuntosalin juoksumatto.
Niin, juoksumatto. Juoksu-matto. J-u-o-k-s-u-m-a-t-t-o. Matolla juoksu. Mikä paradoksi itsessään!
Sankaritar pitkitti ja pitkitti lähtemistä. Ei huvittanut. Ei etenkään tylsälle juoksumatolle. Tuijottamaan samaa tyhmää vastapäistä ostarin seinää tunniksi.
Oli mielenkiintoista huomata, kuinka poikkeuksellisen pitkä tauko (4 juoksutonta päivää) viimeisen ja tämän lenkin välillä vaikutti lähtökitkaan. Yleensä Sankaritarta ei tarvinnut potkia lenkille. Ei edes itse. Mutta tänään hän keksi kaikenlaista tärkeää tehtävää ennen lähtöä. Piti esimerkiksi yhtäkkiä siivota roskiksen kansi, uunin ovi ja tiskiallas.
Mutta sekään ei auttanut pitkään. Treeniohjelmassa luki 60 minuuttia ja niin se vain oli.
Vaikka Sankaritar ei yleensä pitänyt juoksumattotreenistä, tänään juokseminen oli erilaista. Ihmeellistä. Oli ihan sama, pitikö juosta paikallaan ja mitkä näkymät edessä oli. Tärkeintä oli liike. Hiki. Hengitys. Jo kahdeksannen juoksuminuutin kohdalla Sankaritar sai taivaallisen endorfiinipiikin, täysin yllättäen. Sellaista ei yleensä saanut kuin ehkä korkeintaan lenkin loppuspurtin aikana, jos silloinkaan. Sankarittaren kasvoille nousi tyhmä hymy tyhjästä. Otsassa, niskassa ja vatsassa oli perhosia.
Johtuiko se siitä, että keho oli kaivannut tätä niin kovasti?
Samapa se, miksi on hyvä olo, kun on hyvä olo, Sankaritar ajatteli ja kiihdytti vauhtia.
torstai 24. heinäkuuta 2014
Superjooga
Eräänä päivänä Sankaritar kysyi lastensa isältä olisiko hänen mahdollista tulla vahtimaan lapsia sovituista päivistä poiketen, että hän pääsisi joogaan. Mies suostui ja niin Sankaritar lähti salille torstaiaamuisen joogatuntinsa sijaan keskiviikko iltana.
Mitä sillä oli väliä, että kyseessä oli edistyneiden ryhmä. Jooga oli joogaa, eikö?
Seuraavana aamuna lihaksissa tuntui vain vähän ja Sankaritar oli positiivisesti yllättynyt. Olisiko hän sitten jo "edistynyt" joogi? Noin niin kuin muutaman kuukauden joogauksen jälkeen.
Iltaa kohden selvisi, ettei todellakaan ollut. Jokainen liike muistutti siitä. Oli se sitten sormen heilautus tai hengitys...
Sankaritar mietti, mitenköhän lauantain 10km kilpailu menisi tässä kunnossa, mutta päätti sitten että se menisi näin: Sankaritar menisi juoksuun, seisoisi starttiviivan takana, sitten hän juoksisi (laittaisi jalan toisensa eteen) ja lopulta hän olisi maalissa. Voilà!
Mitä sillä oli väliä, että kyseessä oli edistyneiden ryhmä. Jooga oli joogaa, eikö?
Seuraavana aamuna lihaksissa tuntui vain vähän ja Sankaritar oli positiivisesti yllättynyt. Olisiko hän sitten jo "edistynyt" joogi? Noin niin kuin muutaman kuukauden joogauksen jälkeen.
Iltaa kohden selvisi, ettei todellakaan ollut. Jokainen liike muistutti siitä. Oli se sitten sormen heilautus tai hengitys...
Sankaritar mietti, mitenköhän lauantain 10km kilpailu menisi tässä kunnossa, mutta päätti sitten että se menisi näin: Sankaritar menisi juoksuun, seisoisi starttiviivan takana, sitten hän juoksisi (laittaisi jalan toisensa eteen) ja lopulta hän olisi maalissa. Voilà!
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Virallista lepoa
Viralliset lepopäivät helpottivat Sankarittaren oloa, koska ne pitivät Kiusaajat loitolla. Näinä autuaina päivinä heillä ei ollut mitään valtaa Sankarittareen, eikä heitä vastaan tarvinnut taistella.
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Ahdistus!
Sankaritar oli ahdistunut: edellisellä viikolla muutama juoksu oli lyhentynyt huomattavasti kovan helteen takia. Ja nyt kokonainen lenkki jäisi väliin. Sankaritar ei ollut saanut järjestettyä lastenvahtia.
Edessä olisi kolme viikkoa tarhalomaa, mikä tarkoitti, että lapset olisivat kotona aamusta iltaan. Vapaa-aikaa lenkkeilyyn ei siis olisi käytännössä ollenkaan, saati sitten freelance-töihin, joita Sankaritar yleensä teki kotoa päin.
Ovelta kuului koputus. Sankaritar meni avaamaan. Se oli Masentaja yhdessä Marisijan kanssa. "Tulisimme kylään" he sanoivat yhteen ääneen ja katsoivat toisiaan viekkaasti. "Jäämme ainakin kahdeksi viikoksi."
Sankaritar yritti estellä epätoivottuja vieraita tulemasta sisään. Mutta epäonnistui. Masentaja ja Marisija astelivat itsevarmasti olohuoneen sohvalle ja alkoivat purkamaan tavaroitaan laukuistaan. Sankaritar ei halunnut katsoa, mitä kamalia työkaluja he olivat tuoneet mukanaan. Se tuntui nimittäin samalta, kuin olisi katsellut antiikkisia hammaslääkärivehkeitä tai keskiaikaisia kidutusvälineitä: oli selvää, mitä tuhoa niillä saisia aikaan.
Sankaritar sulki ulko-oven ja ajatteli, kuinka ihmeessä selviäisi seuraavista viikoista.
Sitten hän käveli päättäväisesti treeniohjelmansa luokse ja alkoi liikutella juoksuja, lastenvahteja ja muita menoja kuin palapelin paloja toivoen niiden loksahtavan paikoilleen.
Palapeli osoittautui kovin vaikeaksi, koska taustalta kuului kokoajan inhottavien vieraiden jupinaa. Joukkoon oli liittynyt nyt myös Syyttäjä. Sankaritar ei tiennyt miten. Eikä jaksanut ihmetellä sen kummemmin. Ilmeisesti jompikumpi vieraista oli päästänyt kolmannen kiusankappaleeen sisään.
Sankaritar onnistui kaikista taustahuudoista huolimatta uskottelemaan itselleen, etteivät viime viikon puuttuvat kilometrit eikä yksi pois jäänyt lenkki tulisi vaikuttamaan olennaisesti maratoniin. Uhmakkaasti hän kääntyi sohvalla riehuviin kiusaajiinsa päin ja sanoi: "En lannistu, en!"
Kiusaajat lopettivat hetkeksi villin leikkinsä ja katsoivat häntä tovin tyhmä ilme naamallaan. Sitten he jatkoivat painimistaan.
Jostain syystä kiusaajat muistuttivat kummasti Sankarittaren kolmea lasta. Mutta eihän se niin voinut olla. Ei missään nimessä! Lapsethan leikivät kiltisti ja sulassa sovussa lastenhuoneessa, josta kuului ystävällisiä ääniä ja kannustavan iloisia kiljahduksia. Eiväthän Sankarittaren lapset koskaan riehuneet tällä tavalla...
Kovan keskittymisen ja itsemotivoinnin seurauksena Sankaritar onnistui kuin onnistuikin lopulta uskomaan, ettei maratontreeni kaatuisi tähän haasteeseen. Näistäkin viikoista selvittäisiin jotenkin - vaikka ehkä vähemmillä kilometreillä.
Mutta taistelu jatkuisi...
Edessä olisi kolme viikkoa tarhalomaa, mikä tarkoitti, että lapset olisivat kotona aamusta iltaan. Vapaa-aikaa lenkkeilyyn ei siis olisi käytännössä ollenkaan, saati sitten freelance-töihin, joita Sankaritar yleensä teki kotoa päin.
Ovelta kuului koputus. Sankaritar meni avaamaan. Se oli Masentaja yhdessä Marisijan kanssa. "Tulisimme kylään" he sanoivat yhteen ääneen ja katsoivat toisiaan viekkaasti. "Jäämme ainakin kahdeksi viikoksi."
Sankaritar yritti estellä epätoivottuja vieraita tulemasta sisään. Mutta epäonnistui. Masentaja ja Marisija astelivat itsevarmasti olohuoneen sohvalle ja alkoivat purkamaan tavaroitaan laukuistaan. Sankaritar ei halunnut katsoa, mitä kamalia työkaluja he olivat tuoneet mukanaan. Se tuntui nimittäin samalta, kuin olisi katsellut antiikkisia hammaslääkärivehkeitä tai keskiaikaisia kidutusvälineitä: oli selvää, mitä tuhoa niillä saisia aikaan.
Sankaritar sulki ulko-oven ja ajatteli, kuinka ihmeessä selviäisi seuraavista viikoista.
Sitten hän käveli päättäväisesti treeniohjelmansa luokse ja alkoi liikutella juoksuja, lastenvahteja ja muita menoja kuin palapelin paloja toivoen niiden loksahtavan paikoilleen.
Palapeli osoittautui kovin vaikeaksi, koska taustalta kuului kokoajan inhottavien vieraiden jupinaa. Joukkoon oli liittynyt nyt myös Syyttäjä. Sankaritar ei tiennyt miten. Eikä jaksanut ihmetellä sen kummemmin. Ilmeisesti jompikumpi vieraista oli päästänyt kolmannen kiusankappaleeen sisään.
Sankaritar onnistui kaikista taustahuudoista huolimatta uskottelemaan itselleen, etteivät viime viikon puuttuvat kilometrit eikä yksi pois jäänyt lenkki tulisi vaikuttamaan olennaisesti maratoniin. Uhmakkaasti hän kääntyi sohvalla riehuviin kiusaajiinsa päin ja sanoi: "En lannistu, en!"
Kiusaajat lopettivat hetkeksi villin leikkinsä ja katsoivat häntä tovin tyhmä ilme naamallaan. Sitten he jatkoivat painimistaan.
Jostain syystä kiusaajat muistuttivat kummasti Sankarittaren kolmea lasta. Mutta eihän se niin voinut olla. Ei missään nimessä! Lapsethan leikivät kiltisti ja sulassa sovussa lastenhuoneessa, josta kuului ystävällisiä ääniä ja kannustavan iloisia kiljahduksia. Eiväthän Sankarittaren lapset koskaan riehuneet tällä tavalla...
Kovan keskittymisen ja itsemotivoinnin seurauksena Sankaritar onnistui kuin onnistuikin lopulta uskomaan, ettei maratontreeni kaatuisi tähän haasteeseen. Näistäkin viikoista selvittäisiin jotenkin - vaikka ehkä vähemmillä kilometreillä.
Mutta taistelu jatkuisi...
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
Vaivoja
Tänään Sankarittaren 16 km juoksu lyheni 7,5 kilometriin. Kello oli vasta 9 aamulla ja asteita taas jo yli 30. Mukana ollut urheilujuoma ei auttanut pätkääkään ja juoksu takkuili alusta alkaen niin, että Sankaritar joutui jopa pysähtelemään.
Syy oli kuumuus, mutta myös reistailivat polvet.
Ohessa lista Sankarittaren tämänhetkisistä tyypillisistä juoksijavaivoista. Niitä on alettava hoitamaan entistäkin tarkemmin:
- Kireät lihakset, liian vähän venyttelyä.
-Vasen akillesjänne oireilee (esiintyy suhteellisen siedettävänä kipuna juoksun jälkeen).
- Keskivarpaat kipeytyvät pitkillä lenkeillä, vaikka juoksukengät ovat kahta numeroa suuremmat. Näiden varpaiden kynnet irtoavat säännöllisesti (Tämä informaatio on tarkoitettu vain juoksijoille, muut ajatelkoon Sankarittaren kauniita punaiseksi lakattuja varpaan kynsiä... <3)
- Polvilumpiot naksuvat ja ovat välillä juostessa kipeitä. Joskus tuntuu, että koko sääri olisi vain löysästi kiinni reiden luussa. Tällaisina päivinä Sankarittaresta tuntuu, että loukkaantumisvaara on erityisen korkea.
Syy oli kuumuus, mutta myös reistailivat polvet.
Ohessa lista Sankarittaren tämänhetkisistä tyypillisistä juoksijavaivoista. Niitä on alettava hoitamaan entistäkin tarkemmin:
- Kireät lihakset, liian vähän venyttelyä.
-Vasen akillesjänne oireilee (esiintyy suhteellisen siedettävänä kipuna juoksun jälkeen).
- Keskivarpaat kipeytyvät pitkillä lenkeillä, vaikka juoksukengät ovat kahta numeroa suuremmat. Näiden varpaiden kynnet irtoavat säännöllisesti (Tämä informaatio on tarkoitettu vain juoksijoille, muut ajatelkoon Sankarittaren kauniita punaiseksi lakattuja varpaan kynsiä... <3)
- Polvilumpiot naksuvat ja ovat välillä juostessa kipeitä. Joskus tuntuu, että koko sääri olisi vain löysästi kiinni reiden luussa. Tällaisina päivinä Sankarittaresta tuntuu, että loukkaantumisvaara on erityisen korkea.
lauantai 19. heinäkuuta 2014
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Paratiisin ja helvetin välillä
Päivästä tulisi erityisen kuuma. Oli pakko lähteä lenkille mahdollisimman aikaisin, Sankaritar ajatteli. Edessä olisi noin tunnin lenkki. Ei mitenkään ihmeellisen pitkä matka siis. Sen voisi juosta parhaimmassa tapauksessa noin 55 minuuttiin.
Toisin kävi. Päivä oli vasta alkamassa, mutta aurinko poltti helvetillisesti asfalttia. Sankaritar oli valinnut reitin, joka kulki lähes kokonaan metsässä. Mutta lyhyet pätkät polttavassa auringossa olivat kuin nyrkiniskuja: pulssi ei enää tuntunut laskevan ollenkaan, hengitys tiheni, suuta kuivatti ja hiki valui.
Ei, ei, ei! Tämä on kidutusta.
Kuumuus sattui. Sankaritar tunsi sulavansa kuin lasten edellisenä päivänä aurinkoon jättämä jäätelö. Se oli valunut ulos tuutista sotkien pöydän ja tuolin ja lopulta muodostanut tahmean lätäkön lattialle. Sankaritar mietti, kuka hänet kaapisi maasta, jos hän valahtaisi muodottomaksi lammikoksi keskelle tietä. Sinne johonkin lehmihakojen väliin pellolle. Valuisiko hän vanhan, repaleisen DDR-tien rakoihin ja kuoppiin - olemattomiin?
Ok, nyt alkaa lähteä lapasesta. Minä en sula, olen ihminen. Selviytymisvaihde päälle. Taistele! Juokseminen ei ole mitään lellilasten puuhaa. Se on kovaa työtä ja hampaiden kiristelyä. Silloin, kun ottaa koville, päästään vasta asiaan ja puserretaan entistä enemmän.
Ja niin Sankaritar pääsi kuin pääsi perille.
Palkinnoksi hän riisuutui hikisistä lenkkivaatteistaan ja hyppäsi kylmään, hitaasti auringon säteissä välkehtivään Spree-jokeen. Ympärillä ei näkynyt ketään. Ei taloja, ei ihmisiä, ei autoja. Ruohikosta kuului heinäsirkkojen viserrys ja veden pinnassa tanssahtelivat siniset ja vihreät sudenkorennot. Sankaritar ui keskelle virtaavaa jokea, käänsi kasvonsa kohti kirkasta kesätaivasta ja antoi virran viedä mukanaan.
Hetken aikaa Sankaritar oli paratiisissa, unohtaen juuri koetut helvetin lieskat.
Niin lyhyt oli ihmismuisti ja niin tuntojensa orja. Mutta ainakin Sankaritar osasi olla hetkessä, antaa virran kannatella, tuntea kylmän ja kuuman, nähdä kauniin, unohtaen menneen ja tulevan.
Se oli kai jo jotain se!
Toisin kävi. Päivä oli vasta alkamassa, mutta aurinko poltti helvetillisesti asfalttia. Sankaritar oli valinnut reitin, joka kulki lähes kokonaan metsässä. Mutta lyhyet pätkät polttavassa auringossa olivat kuin nyrkiniskuja: pulssi ei enää tuntunut laskevan ollenkaan, hengitys tiheni, suuta kuivatti ja hiki valui.
Ei, ei, ei! Tämä on kidutusta.
Kuumuus sattui. Sankaritar tunsi sulavansa kuin lasten edellisenä päivänä aurinkoon jättämä jäätelö. Se oli valunut ulos tuutista sotkien pöydän ja tuolin ja lopulta muodostanut tahmean lätäkön lattialle. Sankaritar mietti, kuka hänet kaapisi maasta, jos hän valahtaisi muodottomaksi lammikoksi keskelle tietä. Sinne johonkin lehmihakojen väliin pellolle. Valuisiko hän vanhan, repaleisen DDR-tien rakoihin ja kuoppiin - olemattomiin?
Ok, nyt alkaa lähteä lapasesta. Minä en sula, olen ihminen. Selviytymisvaihde päälle. Taistele! Juokseminen ei ole mitään lellilasten puuhaa. Se on kovaa työtä ja hampaiden kiristelyä. Silloin, kun ottaa koville, päästään vasta asiaan ja puserretaan entistä enemmän.
Ja niin Sankaritar pääsi kuin pääsi perille.
Palkinnoksi hän riisuutui hikisistä lenkkivaatteistaan ja hyppäsi kylmään, hitaasti auringon säteissä välkehtivään Spree-jokeen. Ympärillä ei näkynyt ketään. Ei taloja, ei ihmisiä, ei autoja. Ruohikosta kuului heinäsirkkojen viserrys ja veden pinnassa tanssahtelivat siniset ja vihreät sudenkorennot. Sankaritar ui keskelle virtaavaa jokea, käänsi kasvonsa kohti kirkasta kesätaivasta ja antoi virran viedä mukanaan.
Hetken aikaa Sankaritar oli paratiisissa, unohtaen juuri koetut helvetin lieskat.
Niin lyhyt oli ihmismuisti ja niin tuntojensa orja. Mutta ainakin Sankaritar osasi olla hetkessä, antaa virran kannatella, tuntea kylmän ja kuuman, nähdä kauniin, unohtaen menneen ja tulevan.
Se oli kai jo jotain se!
torstai 17. heinäkuuta 2014
Pupu pitkällä juoksulla
Oli aikainen aamu, kuten aina Sankarittaren lenkille lähtiessä.
Sankaritar oli ennen ollut iltalenkki-ihmisiä. Mutta oli totuttautunut
olosuhteiden sanelemana aamun raikkaisiin juoksuhetkiin ja todennut
niiden olevan ehkä jopa hieman ihanampia. Aamulenkit johtuivat siitä,
että lapset olivat silloin tarhassa ja Sankarittarella oli aikaa tehdä
niitä asioita, mitä ihmiset yleensä tekivät töiden jälkeen vuorotellen
puolisoidensa kanssa, jos perheessä oli lapsia. Sankaritar teki sen
sijaan iltaisin töitä, kun lapset nukkuivat - ja monet työssäkäyvät
aikuiset.
Vietyään lapset tarhaan, juotuaan noin litran vettä, pakattuaan täyden pullon isotonista urheilujuomaa reppuun (josta hän tulisi olemaan helteen uuvuttamana hyvin kiitollinen!) ja napattuaan kännykän ja rahat mukaan, oli aika lähteä viikon tylsimmälle lenkille: 24 kilometriä! Apua!
Sankaritar oli juuri astunut tarhan ovesta, kun puhelin soi. Se oli hyvä ystävä. Hänkin oli juuri aloittanut maratontreenin. Vuosittaisensa. Kahdeksannen, tarkasti ottaen. Tähtäsi juoksevansa tänä vuonna 42 kilometriä aikaan 03:20:00.
Just joo! Miten ihminen saattoi juosta sellaista vauhtia?
"Kuulin, että sinäkin olet aloittanut maratontreenin ja ajattelin kysyä, haluaisitko juosta joskus tylsiä pitkiä lenkkejä yhdessä."
Sankaritar kertoi olevansa juuri lähtökuopissa ja niin he sopivat tapaavansa matkan varrella ja juoksevansa ainakin osan matkasta yhdessä.
Juostessaan tapaamispaikalle, Sankaritarta jännitti. Miten hän pysyisi niin nopean juoksijan perässä? Olisiko oma hidas vauhti kenties noloa? Seuraisiko siitä paineita ja kyljen pistoksia, kun yrittäisi pysyä tahdissa?
Tulisiko siitä vain paha mieli?
Sitten Sankaritar muisti juuri lukemansa lehtijutun Runner's World-lehdessä. Siinä oli kerrottu, kuinka tärkeä rooli ammattijuoksijoiden "jäniksillä" oli. Nämä vetivät, tahdittivat, motivoivat, kannustivat ja kilpailuttivat maailmanluokan juoksijoita. Mutta myös ihan tavalliset juoksijat tarvitsivat välillä jäniksen: yksin oli lähdes mahdoton viedä itseään äärirajoille. Saamaan kaikkea irti itsestään.
Sankaritarta hymyilytti: Pupu ei oikein sopinut kuvailemaan tätä maratoonaria. Mutta huvittava, vähemmän uhkaava mielikuva vei pelon yhteisestä juoksusta.
Palatessaan kotiin pitkältä vajaan kahden tunnin juoksulta (lenkki lyheni kovan helteen sanoittamana 20 km pituiseksi) Sankaritar oli tyytyväinen, että oli uskaltanut ottaa lehden neuvon tosissaan. Pupu oli osoittautunut huomaavaiseksi juoksutoveriksi, joka ei hätistellyt tai hoputtanut. Silti Sankaritar huomasi juosseensa nopeampaa, kuin yleensä.
Oliko Pupu sittenkin tehnyt tehtävänsä?
Kaiken lisäksi Sankaritar totesi olevansa niinkin pitkän matkan jälkeen vielä suhteellisen pirteällä mielellä. Aika oli kulunut siivellä ja viikon pitkä lenkki oli sekin nyt takana!
Vietyään lapset tarhaan, juotuaan noin litran vettä, pakattuaan täyden pullon isotonista urheilujuomaa reppuun (josta hän tulisi olemaan helteen uuvuttamana hyvin kiitollinen!) ja napattuaan kännykän ja rahat mukaan, oli aika lähteä viikon tylsimmälle lenkille: 24 kilometriä! Apua!
Sankaritar oli juuri astunut tarhan ovesta, kun puhelin soi. Se oli hyvä ystävä. Hänkin oli juuri aloittanut maratontreenin. Vuosittaisensa. Kahdeksannen, tarkasti ottaen. Tähtäsi juoksevansa tänä vuonna 42 kilometriä aikaan 03:20:00.
Just joo! Miten ihminen saattoi juosta sellaista vauhtia?
"Kuulin, että sinäkin olet aloittanut maratontreenin ja ajattelin kysyä, haluaisitko juosta joskus tylsiä pitkiä lenkkejä yhdessä."
Sankaritar kertoi olevansa juuri lähtökuopissa ja niin he sopivat tapaavansa matkan varrella ja juoksevansa ainakin osan matkasta yhdessä.
Juostessaan tapaamispaikalle, Sankaritarta jännitti. Miten hän pysyisi niin nopean juoksijan perässä? Olisiko oma hidas vauhti kenties noloa? Seuraisiko siitä paineita ja kyljen pistoksia, kun yrittäisi pysyä tahdissa?
Tulisiko siitä vain paha mieli?
Sitten Sankaritar muisti juuri lukemansa lehtijutun Runner's World-lehdessä. Siinä oli kerrottu, kuinka tärkeä rooli ammattijuoksijoiden "jäniksillä" oli. Nämä vetivät, tahdittivat, motivoivat, kannustivat ja kilpailuttivat maailmanluokan juoksijoita. Mutta myös ihan tavalliset juoksijat tarvitsivat välillä jäniksen: yksin oli lähdes mahdoton viedä itseään äärirajoille. Saamaan kaikkea irti itsestään.
Sankaritarta hymyilytti: Pupu ei oikein sopinut kuvailemaan tätä maratoonaria. Mutta huvittava, vähemmän uhkaava mielikuva vei pelon yhteisestä juoksusta.
Palatessaan kotiin pitkältä vajaan kahden tunnin juoksulta (lenkki lyheni kovan helteen sanoittamana 20 km pituiseksi) Sankaritar oli tyytyväinen, että oli uskaltanut ottaa lehden neuvon tosissaan. Pupu oli osoittautunut huomaavaiseksi juoksutoveriksi, joka ei hätistellyt tai hoputtanut. Silti Sankaritar huomasi juosseensa nopeampaa, kuin yleensä.
Oliko Pupu sittenkin tehnyt tehtävänsä?
Kaiken lisäksi Sankaritar totesi olevansa niinkin pitkän matkan jälkeen vielä suhteellisen pirteällä mielellä. Aika oli kulunut siivellä ja viikon pitkä lenkki oli sekin nyt takana!
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Jalkojen lepuutusta
Tänään Sankaritar ei pukenutkaan päällensä juoksukenkiä, vaan antoi jalkojen levätä auringossa.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Maali on vain yksi etappi
Oli taas aamu. Oli taas olo, ettei huvittanut. Sankaritar ihmetteli
suuresti, mistä tämä valtava, jatkuva vastus. Miksi juoksemisesta oli
tullut työtä juuri nyt. Miksi siitä puuttui keveys, ilo ja onnistumisen
tunne?
Viimeisen kahden vuoden aikana ja miksei jo sitä ennen, koko pitkän vauvaputken aikana, Sankaritar oli oppinut yhden asian erinomaisesti: tunnelikatseen ja putkiaivoisuuden. Tai positiivisesti sanottuna hän oli oppinut keskittymään olennaiseen.
Silloin, kun joku asia ei huvittanut, piti vain laittaa silmät kiinni ja sukeltaa läpi.
Olo oli silloin vähän kuin mutavesiesteen edessä Cross Challengeissa. Kilpailussa oli ollut haiseva mutainen vesilammikko, joka piti uida päästä päähän juoksuvaatteissa ja kengissä, tietenkin. Keskelle allasta oli laitettu laidasta laitaan puunrunko juuri veden rajaan niin, että sen alta ei päässyt muuten kuin sukeltamalla.
Oli siis vain laitettava silmät kiinni ja menoksi!
Kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajan elämässä oli paljon asioita, jotka eivät olleet mukavia tai kivoja. Jotka eivät huvittaaneet tai olivat rasittavia. Ja silti ne oli vain tehtävä. Koska jos niitä ei tehnyt itse, niitä ei tehnyt kukaan. Elämä vain oli, eikä se ollut sellaista vain yksinhuoltajilla!
Lenkin alussa Sankaritar laski jokaisen kilometrin kohdalla, 10,5 km, 9 km, 8 km perille. Kunnes hän huomasi kuinka raskasta oli ajatella kokonaisen tunnin ajan vain yhtä: maalia. Joskus tuo ajatus oli lohdullinen. Joskus se suhteutti matkaa. Mutta tuona aamuna se rajoitti Sankarittaren ajatuksia. Tuntui, kuin ajatus maalista olisi jarruttanut matkaa jostain sieltä kahdeksan kilometrin takaa - kuin hylkivä magneetti.
Silloin Sankaritar päätti, että nyt vain juostaan. Ei mietitä sen kummemmin.
Juoksen, en ajattele. Askel, toinen, kolmas.
Sankaritar huomasi, kuinka askel muuttui keveämmäksi. Ja matka muuttui sitäkin helpommaksi, kun hän sijoitti maalin yhdeksi ohikulkevaksi vaiheeksi pitkän matkan varrelle. Juoksua olisi sitä ennen ja sitä olisi sen jälkeen. Maalilla ei ollut merkitystä. Maali ei enää ollut raja, lukko, pysähdys, stoppi.
Niin, maali oli vain yksi etappi.
Viimeisen kahden vuoden aikana ja miksei jo sitä ennen, koko pitkän vauvaputken aikana, Sankaritar oli oppinut yhden asian erinomaisesti: tunnelikatseen ja putkiaivoisuuden. Tai positiivisesti sanottuna hän oli oppinut keskittymään olennaiseen.
Silloin, kun joku asia ei huvittanut, piti vain laittaa silmät kiinni ja sukeltaa läpi.
Olo oli silloin vähän kuin mutavesiesteen edessä Cross Challengeissa. Kilpailussa oli ollut haiseva mutainen vesilammikko, joka piti uida päästä päähän juoksuvaatteissa ja kengissä, tietenkin. Keskelle allasta oli laitettu laidasta laitaan puunrunko juuri veden rajaan niin, että sen alta ei päässyt muuten kuin sukeltamalla.
Oli siis vain laitettava silmät kiinni ja menoksi!
Kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajan elämässä oli paljon asioita, jotka eivät olleet mukavia tai kivoja. Jotka eivät huvittaaneet tai olivat rasittavia. Ja silti ne oli vain tehtävä. Koska jos niitä ei tehnyt itse, niitä ei tehnyt kukaan. Elämä vain oli, eikä se ollut sellaista vain yksinhuoltajilla!
Lenkin alussa Sankaritar laski jokaisen kilometrin kohdalla, 10,5 km, 9 km, 8 km perille. Kunnes hän huomasi kuinka raskasta oli ajatella kokonaisen tunnin ajan vain yhtä: maalia. Joskus tuo ajatus oli lohdullinen. Joskus se suhteutti matkaa. Mutta tuona aamuna se rajoitti Sankarittaren ajatuksia. Tuntui, kuin ajatus maalista olisi jarruttanut matkaa jostain sieltä kahdeksan kilometrin takaa - kuin hylkivä magneetti.
Silloin Sankaritar päätti, että nyt vain juostaan. Ei mietitä sen kummemmin.
Juoksen, en ajattele. Askel, toinen, kolmas.
Sankaritar huomasi, kuinka askel muuttui keveämmäksi. Ja matka muuttui sitäkin helpommaksi, kun hän sijoitti maalin yhdeksi ohikulkevaksi vaiheeksi pitkän matkan varrelle. Juoksua olisi sitä ennen ja sitä olisi sen jälkeen. Maalilla ei ollut merkitystä. Maali ei enää ollut raja, lukko, pysähdys, stoppi.
Niin, maali oli vain yksi etappi.
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Sairaspäivä
Sankaritar heräsi kurkku kipeänä. Ennen kuin hän avasi silmänsä,
Sankaritar tunnusteli oloaan: johtuiko huono ja vetämätön olo
flunssasta, vaiko illalla Saksan jalkapalloilijoille karjutuista
riemunhuudoista, vaiko sittenkin niistä kuohuviinilasillisista?
Tuntui kuin rahtijuna olisi ajanut yöllä Sankarittaren ylitse. Olo oli kertakaikkisen runneltu. Keuhkoja poltti.
Sankaritar päätti jättää lenkin väliin, vaikka ohjelmassa luki "14 km, joista 8 km maratonvauhtia". Oli vaikeaa hyväksyä epäonnistumisen tunne. Se, ettei kyennyt pitämään kiinni ohjelmasta. Suututti!
Syyttäjä tuli taas kylään: Hah! Toinen viikko vasta alkamassa ja sinä olet jo sairas! Mitäs jos tämä kestää ja olet vaikka koko viikon flunssainen? Et millään selviä maratonista tällä tavalla!
Sankaritar pakotti järjen peliin ja sanoi syyttäjälle: Anna olla! Syytä vain, mutta minäpäs en kuuntele. Otan tämän päivän rennosti. Sitä paitsi elämä on otettava muutenkin päivä kerrallaan. On ihan turha stressata huomisesta, josta en tiedä vielä yhtikäs mitään!
Iltaa kohden olo parantui, eikä kurkkuakaan enää kirvellyt.
Sankaritar oli voittanut tämän erän.
Tuntui kuin rahtijuna olisi ajanut yöllä Sankarittaren ylitse. Olo oli kertakaikkisen runneltu. Keuhkoja poltti.
Sankaritar päätti jättää lenkin väliin, vaikka ohjelmassa luki "14 km, joista 8 km maratonvauhtia". Oli vaikeaa hyväksyä epäonnistumisen tunne. Se, ettei kyennyt pitämään kiinni ohjelmasta. Suututti!
Syyttäjä tuli taas kylään: Hah! Toinen viikko vasta alkamassa ja sinä olet jo sairas! Mitäs jos tämä kestää ja olet vaikka koko viikon flunssainen? Et millään selviä maratonista tällä tavalla!
Sankaritar pakotti järjen peliin ja sanoi syyttäjälle: Anna olla! Syytä vain, mutta minäpäs en kuuntele. Otan tämän päivän rennosti. Sitä paitsi elämä on otettava muutenkin päivä kerrallaan. On ihan turha stressata huomisesta, josta en tiedä vielä yhtikäs mitään!
Iltaa kohden olo parantui, eikä kurkkuakaan enää kirvellyt.
Sankaritar oli voittanut tämän erän.
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Lepopäivän vaellusta
Sankaritar kutsui itseään uhmakkaasti Sankarittareksi, koska oli
päättänyt olevansa juuri sitä: oman elämänsä hallitsija. Kovin usein
hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä.
Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttäjä oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, jota oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina sinä vain huudat kuin mikäkin "komentoora"! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskevän Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttäjä oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, jota oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina sinä vain huudat kuin mikäkin "komentoora"! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskevän Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Intervalleja
Kello oli 7 aamulla. Aurinko paistoi vienosti sumun takaa ja ilma oli
vielä yllättävän kirpeä ollakseen keskikesän aamu. Lapset olivat
isällään ja Sankaritar olisi saanut jäädä sänkyyn niin pitkäksi aikaa,
kuin hän olisi halunnut.
Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.
Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?
Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:
Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?
Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen valheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.
Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää itsesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.
Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.
Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.
Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.
Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!
Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.
Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?
Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:
Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?
Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen valheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.
Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää itsesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.
Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.
Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.
Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.
Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!
perjantai 11. heinäkuuta 2014
Kaksinjuoksua
Sankaritar vietti paljon aikaa yksin.
Hän teki työnsä yksin kotona, ei täydessä toimituksessa. Iltapäivisin ja iltaisin hänellä oli pienet lapset vahdittavana. Iltapäiväisin Sankaritar istui leikkipuistossa ja iltaisin lähes aina yksin kotona. Vapaailtoja hänellä oli lähinnä kahden viikon välein.
Sankaritar ei ollut tyytymätön järjestelyyn. Hän ei ollut katkera ja surukin oli suureksi osaksi jo väistynyt. Sankaritar oli kiitollinen siitä, että lapset asuivat hänen luonaan ja, että hän sattoi viettää niinkin paljon aikaa heidän kanssaan. Kaiken lisäksi vapaaviikonloput olivat pienten lasten äidille luksusta! Kuinka moni vanhempi sai säännöllisesti kaksi kokonaista lapsetonta päivää ja aikaa itselleen?
Mutta Sankaritar oli tottunut jakamaan elämänsä toisen aikuisen kanssa. Ja niin joskus harvoin Sankarittaren sydämessä itävä yksinäisyyden siemen nosti päätään. Oli aikoja, kun siemen versosi ja kasvatti mielen täyteen rikkaruohoja. Niiden seasta oli vaikea löytää sitä arvokasta hedelmää, minkä tämä erikoinen ja haastava elämänvaihe tarjosi.
Hetkittäisestä yksinäisyydestä riippumatta Sankaritar oli kahden viimeisen vuoden aikana tajunnut olevansa yksinjuoksija. Ei kohtalon jakelemana tilana, vaan ennemminkin sisäisenä asenteena.
Yksinjuoksija-asenne näkyi monessa, mutta kaikista selkeimmin siinä, että Sankaritar tosiaan juoksi mielellään yksin.
Juostessaan yksin sai määritellä itse vauhdin, reitin ja ajankohdan. Ajatella rauhassa, käydä asioita läpi mielessään tai kuunnella musiikkia. Kukaan ei puuttunut tehtyihin päätöksiin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja.
Joskus Sankaritar epäili, että oli jo niin tottunut juoksemaan yksin, ettei enää edes osaisi jakaa polkua toisen kanssa. Ei enää kykenisi siihen, että toinen haluaisikin juosta toista kautta, eri suuntaan tai vaikka pysähtyä ihastelemaan maisemaa.
Perjantai todisti ainakin juoksun kannalta toista: Sankaritar lähti tunnin lenkille ystävättärensä kanssa ja huomasi, kuinka hyvää vaihtelu teki!
Yksinjuoksija osasi sittenkin juosta vielä kaksinkin. Niin, ainakin juosta.
Hän teki työnsä yksin kotona, ei täydessä toimituksessa. Iltapäivisin ja iltaisin hänellä oli pienet lapset vahdittavana. Iltapäiväisin Sankaritar istui leikkipuistossa ja iltaisin lähes aina yksin kotona. Vapaailtoja hänellä oli lähinnä kahden viikon välein.
Sankaritar ei ollut tyytymätön järjestelyyn. Hän ei ollut katkera ja surukin oli suureksi osaksi jo väistynyt. Sankaritar oli kiitollinen siitä, että lapset asuivat hänen luonaan ja, että hän sattoi viettää niinkin paljon aikaa heidän kanssaan. Kaiken lisäksi vapaaviikonloput olivat pienten lasten äidille luksusta! Kuinka moni vanhempi sai säännöllisesti kaksi kokonaista lapsetonta päivää ja aikaa itselleen?
Mutta Sankaritar oli tottunut jakamaan elämänsä toisen aikuisen kanssa. Ja niin joskus harvoin Sankarittaren sydämessä itävä yksinäisyyden siemen nosti päätään. Oli aikoja, kun siemen versosi ja kasvatti mielen täyteen rikkaruohoja. Niiden seasta oli vaikea löytää sitä arvokasta hedelmää, minkä tämä erikoinen ja haastava elämänvaihe tarjosi.
Hetkittäisestä yksinäisyydestä riippumatta Sankaritar oli kahden viimeisen vuoden aikana tajunnut olevansa yksinjuoksija. Ei kohtalon jakelemana tilana, vaan ennemminkin sisäisenä asenteena.
Yksinjuoksija-asenne näkyi monessa, mutta kaikista selkeimmin siinä, että Sankaritar tosiaan juoksi mielellään yksin.
Juostessaan yksin sai määritellä itse vauhdin, reitin ja ajankohdan. Ajatella rauhassa, käydä asioita läpi mielessään tai kuunnella musiikkia. Kukaan ei puuttunut tehtyihin päätöksiin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja.
Joskus Sankaritar epäili, että oli jo niin tottunut juoksemaan yksin, ettei enää edes osaisi jakaa polkua toisen kanssa. Ei enää kykenisi siihen, että toinen haluaisikin juosta toista kautta, eri suuntaan tai vaikka pysähtyä ihastelemaan maisemaa.
Perjantai todisti ainakin juoksun kannalta toista: Sankaritar lähti tunnin lenkille ystävättärensä kanssa ja huomasi, kuinka hyvää vaihtelu teki!
Yksinjuoksija osasi sittenkin juosta vielä kaksinkin. Niin, ainakin juosta.
torstai 10. heinäkuuta 2014
Joustavuus
Joku oli sanonut Sankarittarelle, että maratontreenissä piti pitää
joustavuudesta huolta. Lihasten joustavuudesta. Siitä, ettei
akillesjänne napsahtanut yhtäkkiä poikki. Että askel olisi joustava. Ja
treeniohjelma - jos tuli yllätyksiä matkan varrelle.
Sankarittarella ei ollut kovin elastinen olo.
Tuntui, kuin ei olisi taipunut mihinkään. Akillesjänne tuntui sekin aivan liian lyhyeltä. Herätessään hän huomasi kiristelleensä yöllä hampaita.
Näinkö tämä alkaa? Päiviä on takana tasan kolme ja minulla on jo kireät lihakset ja stressi!
Sankaritar oli hyvä noudattamaan ohjelmia ja sääntöjä. Hänellä oli kohtalaisen hyvä itsekuri. Se vain oli. Se oli yksi Sankarittaren hyvistä puolista.
Mutta kaikella elämässä oli kääntöpuolensa.
Sankarittarella oli taipumus muuttua kireäksi ja joustamattomaksi havitellessaan jotain tavoitetta. Silmille ilmestyi hevosen silmälaput, sellaiset, jotka estivät häiriötekijöitä. Mieleen muodostui helposti lokeroita ja ruutuja, joilla oli läpäisemättömät seinät. Sellaiset, jotka eivät missään tapauksessa joustaneet. Jos eteen tuli jokin yllättävä este, Sankaritar meni helposti paniikkiin. Tai ainakin ahdistui.
Olet oikea taulukkopää! Kireä hikipinko! Sinulla on kontrollipakkomielle!
Sankaritar oli ensin olevinaan kuulematta Syyttäjän haukkuja. Mutta päätti sitten olla nielemättä sellaisia syytöksiä. Hän oli käynyt liian kovan koulun, antaakseen Syyttäjän kohdella häntä niin röyhkeästi ja epäoikeudenmukaisesti.
Kuulepas Syyttäjä! Viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut sitä sun tätä kontrollista ja otteen hellittämisestä. En ole enää se sama stressaaja, kuin ennen. Olen joustavampi. Olen armollisempi. Elämässä ei yksinkertaisesti voi hallita kaikkea. Mukana on aina riskitekijöitä, esteitä ja yllätyksiä. Olen yllättänyt jopa itseni - monessa mielessä. Mutta olen oppinut rentoutumaan sanomalla: elämä on! Olen kirjoittanut tästä aiheesta paljon. Etkö muista?
Syyttäjä kohautti olkapäitään. Mutta miksi sitten kiristelet öisin hamapita? Se kysyi, ennen kuin häipyi.
Sankaritar jäi pohtimaan Syyttäjän sanoja. Ja sitä, oliko hän tosiaan palaamassa vanhoihin uriinsa, taulukkoineen, listoineen, kaikkineen.
Sankaritar päätti, ettei ollut.
Kyse oli ainoastaan vastuuntuntoisesta valmistautumisesta maratonille. Niin pitkä kilpailu oli otettava tosissaan. Niin sanoivat kaikki kokeneet juoksijat. Mutta elämä, maratontreeni mukaan lukien, oli sekin otettava sellaisena, kuin se tuli.
Piti tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä annettiin.
Ja niin Sankaritar jätti sen kummemmat pähkäilyt ja suuntasi joogaan. Siellä saisi ainakin venyttää kaikki viimepäivien treenin tuomat kireydet taivaan tuuliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä - tai ainakin ihan vähän joustavampana.
Sankarittarella ei ollut kovin elastinen olo.
Tuntui, kuin ei olisi taipunut mihinkään. Akillesjänne tuntui sekin aivan liian lyhyeltä. Herätessään hän huomasi kiristelleensä yöllä hampaita.
Näinkö tämä alkaa? Päiviä on takana tasan kolme ja minulla on jo kireät lihakset ja stressi!
Sankaritar oli hyvä noudattamaan ohjelmia ja sääntöjä. Hänellä oli kohtalaisen hyvä itsekuri. Se vain oli. Se oli yksi Sankarittaren hyvistä puolista.
Mutta kaikella elämässä oli kääntöpuolensa.
Sankarittarella oli taipumus muuttua kireäksi ja joustamattomaksi havitellessaan jotain tavoitetta. Silmille ilmestyi hevosen silmälaput, sellaiset, jotka estivät häiriötekijöitä. Mieleen muodostui helposti lokeroita ja ruutuja, joilla oli läpäisemättömät seinät. Sellaiset, jotka eivät missään tapauksessa joustaneet. Jos eteen tuli jokin yllättävä este, Sankaritar meni helposti paniikkiin. Tai ainakin ahdistui.
Olet oikea taulukkopää! Kireä hikipinko! Sinulla on kontrollipakkomielle!
Sankaritar oli ensin olevinaan kuulematta Syyttäjän haukkuja. Mutta päätti sitten olla nielemättä sellaisia syytöksiä. Hän oli käynyt liian kovan koulun, antaakseen Syyttäjän kohdella häntä niin röyhkeästi ja epäoikeudenmukaisesti.
Kuulepas Syyttäjä! Viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut sitä sun tätä kontrollista ja otteen hellittämisestä. En ole enää se sama stressaaja, kuin ennen. Olen joustavampi. Olen armollisempi. Elämässä ei yksinkertaisesti voi hallita kaikkea. Mukana on aina riskitekijöitä, esteitä ja yllätyksiä. Olen yllättänyt jopa itseni - monessa mielessä. Mutta olen oppinut rentoutumaan sanomalla: elämä on! Olen kirjoittanut tästä aiheesta paljon. Etkö muista?
Syyttäjä kohautti olkapäitään. Mutta miksi sitten kiristelet öisin hamapita? Se kysyi, ennen kuin häipyi.
Sankaritar jäi pohtimaan Syyttäjän sanoja. Ja sitä, oliko hän tosiaan palaamassa vanhoihin uriinsa, taulukkoineen, listoineen, kaikkineen.
Sankaritar päätti, ettei ollut.
Kyse oli ainoastaan vastuuntuntoisesta valmistautumisesta maratonille. Niin pitkä kilpailu oli otettava tosissaan. Niin sanoivat kaikki kokeneet juoksijat. Mutta elämä, maratontreeni mukaan lukien, oli sekin otettava sellaisena, kuin se tuli.
Piti tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä annettiin.
Ja niin Sankaritar jätti sen kummemmat pähkäilyt ja suuntasi joogaan. Siellä saisi ainakin venyttää kaikki viimepäivien treenin tuomat kireydet taivaan tuuliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä - tai ainakin ihan vähän joustavampana.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2014
Kaksi kierrosta
Sankaritar mietti kaikenlaista juostessaan. Tuntui, kuin ajatus
kulkisi paremmin, kun keho oli liikkeessä. Jumitus, ajatusten jatkuva
ympyrässä kiertäminen, samojen asioiden traumaattinen toisto, hellitti
juostessa. Ehkä juuri se veti aina uudelleen lenkkipolulle.
Hetken helpotus oli koukuttavaa.
Viimeisen kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.
Aluksi hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut, että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten suhtautuisi tapahtuneeseen.
Hän päätti olla Sankaritar.
---
Kello oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias, juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen, olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö, sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"
Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat.
Olet taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...)
Kaksikymmentäkaksi p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen treenin?!
Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija. Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.
No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!
---
Kello oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä tutkiskelua.
Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa! Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.
Hyvän ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä. Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.
Yhden ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää, ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin. Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.
Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita.
Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille, joka olisi kahden kierroksen lenkki.
Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.
Ja niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä, että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.
Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.
Hetken helpotus oli koukuttavaa.
Viimeisen kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.
Aluksi hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut, että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten suhtautuisi tapahtuneeseen.
Hän päätti olla Sankaritar.
---
Kello oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias, juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen, olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö, sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"
Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat.
Olet taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...)
Kaksikymmentäkaksi p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen treenin?!
Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija. Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.
No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!
---
Kello oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä tutkiskelua.
Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa! Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.
Hyvän ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä. Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.
Yhden ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää, ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin. Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.
Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita.
Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille, joka olisi kahden kierroksen lenkki.
Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.
Ja niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä, että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.
Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Sankaritar, Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri
Aamulla lastenhuoneesta kuului kitinää. Yksi pikkuinen yski, itki ja
huusi "äääääiiiiitttiiii!" Toisesta lastenhuoneesta kuului: "Äiti, sä
oot kakka!"
Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.
Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!
Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.
Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.
Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.
Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.
Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.
Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!
Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"
Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.
Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.
Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.
Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.
Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.
Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.
Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.
Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?
Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.
Juoksu oli yksi niistä.
Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää!
Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!
Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.
Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!
Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.
Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.
Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.
Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.
Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.
Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!
Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"
Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.
Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.
Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.
Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.
Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.
Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.
Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.
Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?
Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.
Juoksu oli yksi niistä.
Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää!
Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Treeni alkaa levolla
Tänään on elämäni ensimmäisen maratonin 12-viikkoisen treenijakson ensimmäinen päivä.
28. syyskuuta 2014 odottaa suuri 42 kilometrin koitos: kuuluisa Berliinin maratoni.
Olo on positiivisesti jännittynyt. Vatsassa on perhosia.
Viimeisen kuukauden aikana olen valmistautunut treenikauden alkuun sillä, että olen nostanut viikottaista kilometrimäärääni noin 30 kilometristä vajaaseen viiteen kymmeneen. Se on vaatinut paljon aikaa (4-5 h per viikko): yhden 20 km lenkin, kaksi kymmpiä ja yhden lyhyemnän, yleensä noin 7 km palautumislenkin. Tämän lisäksi olen käynyt joogassa hoitamassa lihaksia ja välillä vahvistamassa niitä salilla tai body pumpissa.
Nyt saa kaikki ylimääräinen jäädä. Aikaa on enää vain juoksemiseen ja joogaan, josta en luovu.
Viimeisen neljän viikon aikana on ollut huikeeta huomata, kuinka kehoa ja kuntoa voi kasvattaa ja treenata hyvin yksinkertaisesti. Noin neljän viikon aikana olen huomannut seuraavia muutoksia:
- Nopeuteni kympillä kasvaa suhteessa viikottaiseen kilometrimäärääni. Pystyn juoksemaan nyt nopeampaa ja etenkin pidempiä etäisyyksiä sellaista vauhtia, mitä ennen jaksoin juosta vain lyhyesti. Enkä ole juossut näiden viikkojen aikana minkäänlaisia intervalli-lenkkejä tai muutenkaan tietoisesti määritellyt lenkkien nopeuksia.
- Pitkät kahdenkymmenen kilometrin lenkit ovat muuttuneet helpommiksi. Loppua kohden lihaksiin ei enää satu. Lenkki kyllä tuntuu, mutta jaksan yleensä vielä kohtottaa nopeutta loppua kohden. Tietenkin olo on aina päiväkohtaista, mutta kokonaisuudessaan huomaan, kuinka lihakset ovat tottuneet juoksemaan kaksi tuntia putkeen.
Nyt sitten pitäisi vain tuplata. Vaikka treeniohjelmani mukaan, en juoksekaan kuin 35km. Mutta itse maratonilla pitäisi juosta kahdenkympin lenkin päälle vielä toiset 22 kilometriä!
Näkemäni kehitys antaa kuitenkin toivoa, että myös se on mahdollista!
Ensimmäinen treenipäivä alkaa muuten LEVOLLA. (Oli hyvin vaikeaa olla pukematta lenkkivatteita aamulla päälle, kun vein lapsia tarhaan, eikä myöskään lähteä salille!)
Treeniohjelmani niille, joita kiinnostaa:
(Puoliksi saksaksi, puolisksi suomeksi. Kirjoitan tällaisia muistilappuja ja listoja usein miten sekakielellä.)
Jos sinulla on kritiikkiä, vinkkejä tai ehdotuksia koskien treeniohjelmaani, otan niitä mielelläni vastaan, joko kommenteissa tai yksityisviestissä: frauanniberlin@gmail.com!
28. syyskuuta 2014 odottaa suuri 42 kilometrin koitos: kuuluisa Berliinin maratoni.
Olo on positiivisesti jännittynyt. Vatsassa on perhosia.
Viimeisen kuukauden aikana olen valmistautunut treenikauden alkuun sillä, että olen nostanut viikottaista kilometrimäärääni noin 30 kilometristä vajaaseen viiteen kymmeneen. Se on vaatinut paljon aikaa (4-5 h per viikko): yhden 20 km lenkin, kaksi kymmpiä ja yhden lyhyemnän, yleensä noin 7 km palautumislenkin. Tämän lisäksi olen käynyt joogassa hoitamassa lihaksia ja välillä vahvistamassa niitä salilla tai body pumpissa.
Nyt saa kaikki ylimääräinen jäädä. Aikaa on enää vain juoksemiseen ja joogaan, josta en luovu.
Viimeisen neljän viikon aikana on ollut huikeeta huomata, kuinka kehoa ja kuntoa voi kasvattaa ja treenata hyvin yksinkertaisesti. Noin neljän viikon aikana olen huomannut seuraavia muutoksia:
- Nopeuteni kympillä kasvaa suhteessa viikottaiseen kilometrimäärääni. Pystyn juoksemaan nyt nopeampaa ja etenkin pidempiä etäisyyksiä sellaista vauhtia, mitä ennen jaksoin juosta vain lyhyesti. Enkä ole juossut näiden viikkojen aikana minkäänlaisia intervalli-lenkkejä tai muutenkaan tietoisesti määritellyt lenkkien nopeuksia.
- Pitkät kahdenkymmenen kilometrin lenkit ovat muuttuneet helpommiksi. Loppua kohden lihaksiin ei enää satu. Lenkki kyllä tuntuu, mutta jaksan yleensä vielä kohtottaa nopeutta loppua kohden. Tietenkin olo on aina päiväkohtaista, mutta kokonaisuudessaan huomaan, kuinka lihakset ovat tottuneet juoksemaan kaksi tuntia putkeen.
Nyt sitten pitäisi vain tuplata. Vaikka treeniohjelmani mukaan, en juoksekaan kuin 35km. Mutta itse maratonilla pitäisi juosta kahdenkympin lenkin päälle vielä toiset 22 kilometriä!
Näkemäni kehitys antaa kuitenkin toivoa, että myös se on mahdollista!
Ensimmäinen treenipäivä alkaa muuten LEVOLLA. (Oli hyvin vaikeaa olla pukematta lenkkivatteita aamulla päälle, kun vein lapsia tarhaan, eikä myöskään lähteä salille!)
Treeniohjelmani niille, joita kiinnostaa:
(Puoliksi saksaksi, puolisksi suomeksi. Kirjoitan tällaisia muistilappuja ja listoja usein miten sekakielellä.)
Jos sinulla on kritiikkiä, vinkkejä tai ehdotuksia koskien treeniohjelmaani, otan niitä mielelläni vastaan, joko kommenteissa tai yksityisviestissä: frauanniberlin@gmail.com!
Montag
|
Dienstag
|
Mittwoch
|
Donnerstag
|
Freitag
|
Samstag
|
Sonntag
|
||
1.
(28.) |
RUHE
|
70 min D
|
22km RD
|
Joga
|
60 min DL/ SPORT
|
30 min Tempo/
Wandern
|
WANDERN
|
|
2.
(29.) |
14km (8 marathon tempo)
|
65 min DL
|
24km RD
|
Joga
|
RUHE
|
70 min DL
|
RUHE
|
|
3.
(30.) |
75 min DL
|
RUHE
|
RUHE
|
Joga
|
60 min RD/ SPORT
|
10km
city nacht
|
25kmRD
|
|
4.
?
?
(31.)
|
RUHE
(lastenvahti-ongelmia) |
10km intervall/
fahrspiel
|
16 km (davon ca 10 in
marathon-tempo)
|
Joga
(babysitter!!)
|
60min
RD
|
28km RD
BABY-SITTER!!
|
60min RD
|
|
5.
(32.) |
RUHE
(Annin vapaa vko)
|
65min DL
|
10km
intervall/
fahrtspiel
|
75min Marthon-tempo
|
8 km sprint/
Tempo
|
30km RD
|
RUHE
|
|
6.
(33.) |
1:30 h RD
|
45' - 60' TD
|
40' RD
|
Joga/
40' D
|
1:30h
RD
|
2:00 h RD
|
RUHE
|
|
7.
(34.) |
RUHE
|
70' D
|
1:30 h RD
|
Joga
|
60' D
(sport)
|
5 x 1000m TD
|
2:30 h/25k RD
|
|
8.
(35.) |
RUHE
|
60' D
|
2 h RD
|
Joga/
6 x 1000m TD
|
60' D
|
RUHE
|
Mercedes Benz
Halbmarathon
|
|
9.
(36.) |
RUHE
|
45' Tempo/
fahrtspiel
|
60min D
|
Joga
|
RUHE/
Sport
|
60' RD
|
30km RD
|
|
10.
(37.) |
40' RD
|
RUHE
|
30km RD
|
Joga
|
60' RD
|
RUHE
|
40 min RD (anschließend
3steigerungen)
|
|
11.
(38.) |
30 min D
|
60' Tempo/
fahrtspiel
|
RUHE
|
Joga
|
30 min RD
|
2 h RD
|
RUHE
|
|
12.
(39.) |
RUHE
|
ca 10 km
(Marathon-tempo)
|
35min RD
|
Joga/ 20min RD
|
RUHE
|
20' RD
|
Marathon!
|
|
RD = Ruhiger Dauerlauf SD
= Schneller Dauerlauf
TD = Tempolauf D
= Dauerlauf
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)