Intervalleja

Kello oli 7 aamulla. Aurinko paistoi vienosti sumun takaa ja ilma oli vielä yllättävän kirpeä ollakseen keskikesän aamu. Lapset olivat isällään ja Sankaritar olisi saanut jäädä sänkyyn niin pitkäksi aikaa, kuin hän olisi halunnut.

Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.

Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?

Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:

Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?

Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen valheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.

Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää itsesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.

Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.

Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.

Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.

Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!