Lapset olivat juuri lähteneet isälleen viikonlopuksi. Sankaritar puki juoksuvaatteensa päälle ja oli astumassa ovesta ulos, kun ukkonen jyrähri niin kovaa, että jopa Sankaritar säikähti. Ihan vähän vain, tietenkin.
Sitten seurasi rankkasade. Sade ei ollut koskaan syy olla lähtemättä lenkille. Olihan se järkevää odottaa, että se hieman hellitti, mutta sateessa oli silti kiva juosta. Toisin oli ukkosen kanssa. Se oli pelottavaa, etenkin jos juoksi peltojen ja metsien halki. Niin, jos. Sankaritar ei juossut ukonilmalla.
Niinpä takataskusta oli kaivettava B-suunnitelma. Se oli onneksi aina varalla: kuntosalin juoksumatto.
Niin, juoksumatto. Juoksu-matto. J-u-o-k-s-u-m-a-t-t-o. Matolla juoksu. Mikä paradoksi itsessään!
Sankaritar pitkitti ja pitkitti lähtemistä. Ei huvittanut. Ei etenkään tylsälle juoksumatolle. Tuijottamaan samaa tyhmää vastapäistä ostarin seinää tunniksi.
Oli mielenkiintoista huomata, kuinka poikkeuksellisen pitkä tauko (4 juoksutonta päivää) viimeisen ja tämän lenkin välillä vaikutti lähtökitkaan. Yleensä Sankaritarta ei tarvinnut potkia lenkille. Ei edes itse. Mutta tänään hän keksi kaikenlaista tärkeää tehtävää ennen lähtöä. Piti esimerkiksi yhtäkkiä siivota roskiksen kansi, uunin ovi ja tiskiallas.
Mutta sekään ei auttanut pitkään. Treeniohjelmassa luki 60 minuuttia ja niin se vain oli.
Vaikka Sankaritar ei yleensä pitänyt juoksumattotreenistä, tänään juokseminen oli erilaista. Ihmeellistä. Oli ihan sama, pitikö juosta paikallaan ja mitkä näkymät edessä oli. Tärkeintä oli liike. Hiki. Hengitys. Jo kahdeksannen juoksuminuutin kohdalla Sankaritar sai taivaallisen endorfiinipiikin, täysin yllättäen. Sellaista ei yleensä saanut kuin ehkä korkeintaan lenkin loppuspurtin aikana, jos silloinkaan. Sankarittaren kasvoille nousi tyhmä hymy tyhjästä. Otsassa, niskassa ja vatsassa oli perhosia.
Johtuiko se siitä, että keho oli kaivannut tätä niin kovasti?
Samapa se, miksi on hyvä olo, kun on hyvä olo, Sankaritar ajatteli ja kiihdytti vauhtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti