Sankaritar mietti kaikenlaista juostessaan. Tuntui, kuin ajatus
kulkisi paremmin, kun keho oli liikkeessä. Jumitus, ajatusten jatkuva
ympyrässä kiertäminen, samojen asioiden traumaattinen toisto, hellitti
juostessa. Ehkä juuri se veti aina uudelleen lenkkipolulle.
Hetken helpotus oli koukuttavaa.
Viimeisen
kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut
olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut
itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.
Aluksi
hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut,
että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä.
Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten
suhtautuisi tapahtuneeseen.
Hän päätti olla Sankaritar.
---
Kello
oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias,
juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen,
olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö,
sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei
mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"
Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat.
Olet
taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään
muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö
oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties
laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...)
Kaksikymmentäkaksi
p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku
ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen
treenin?!
Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä
oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija.
Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt
kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui
vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli
ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.
No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!
---
Kello
oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän
huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin
taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi
voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä
tutkiskelua.
Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun
ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä
tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa!
Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.
Hyvän
ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä.
Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi
nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.
Yhden
ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli
keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli
laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen
tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei
mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää,
ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin.
Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.
Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita.
Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua
jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli
hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt
juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se
olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille,
joka olisi kahden kierroksen lenkki.
Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.
Ja
niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros
ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan
ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista
inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä,
että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.
Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti