Lue Sankraittaren tarina Berliinin maratonin sivuilta (saksaksi)!
Englanniksi teksti löytyy lyhyempänä täältä!
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Sankaritar Berliinin maratonin sivuilla
Lue Sankraittaren tarina Berliinin maratonin sivuilta (saksaksi)!
Englanniksi teksti löytyy lyhyempänä täältä!
torstai 11. syyskuuta 2014
Sankaritar juoksee pienten sankareiden hyväksi
Sankaritar juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin
29. syyskuuta 2014. Juoksu on auttanut häntä viimeisen kahden rankan ero- ja yksinhuoltajavuoden aikana niin paljon, että hän päätti auttaa myös muita juoksemalla. Projektiksi hän valitsi berliiniläisen lasten saattokodin, Sonnenhofin.
Sankaritar on pohtinut paljon omaa kamppailuaan ja juoksemisen tarkoitusta: "Taistelen edelleen itseni kanssa, mutta kyse ei ole enää selviytymisestä. Voin nykyisin hyvin, minulla ei ole mitään vaaraa, olen hyvässä kunnossa ja lapseni ovat terveitä. Mutta vollotan silti, kun 32-kilometrin juoksulla on liian kuuma, henkeä ahdistaa, kun en saavutakaan omaa aikatavoitettani. Täytyy muistaa, että tämä taistelu on itse valittu ja kovin pientä siihen verrattuna, mitä moni parantumattomasti sairas lapsi joutuu käymään läpi."
"Oman sotani ja näiden lasten taistelun välillä on se ero, etten voi kuin voittaa. Mutta nämä Sonnenhofin pienet sankarit ovat jo hävinneet omansa", Sankaritar pohtii ja kertoo vierailustaan Sonnenhofissa: "Eräs pieni poika oli toivonut tapaavansa aidon astronautin ennen kuolemaansa. Tapaamisen järjesäminen oli hankalaa ja se kesti, mutta poika jaksoi odottaa sinnikkäästi. Vihdoin astrnautti saapui: poika oli ikionnellinen. Kaksi päivää sen jälkeen, kun unelmasta tuli totta, poika kuoli hartain toiveensa toteutuneena."
Toiveesta tuli totta Sonnenhofille lahjoitetun rahan avulla. Kun Sankaritar kuuli pojan tarinan, hän halusin toteuttaa lisää tällaisia pieniä unelmia. "Tarkoituksena on kerätä rahaa näiden lasten hyväksi. Että voisimme lahjoittaa heille hieman onnea ja iloa", Sankaritar sanoo.
Jos olet kiinnostunut tukemaan Sonnenhofin lapsia Sankarittaren maratonin kautta, ota yhteys! Voit tukea Sonnenhofia lahjoittamalla esimerkiksi 1 € per Sankarittaren juoksema kilometri.
Saattokodin yhteystiedot löytyvät esimerkiksi täältä:
https://www.facebook.com/anniberlinmarathon/timeline
Sankaritar on pohtinut paljon omaa kamppailuaan ja juoksemisen tarkoitusta: "Taistelen edelleen itseni kanssa, mutta kyse ei ole enää selviytymisestä. Voin nykyisin hyvin, minulla ei ole mitään vaaraa, olen hyvässä kunnossa ja lapseni ovat terveitä. Mutta vollotan silti, kun 32-kilometrin juoksulla on liian kuuma, henkeä ahdistaa, kun en saavutakaan omaa aikatavoitettani. Täytyy muistaa, että tämä taistelu on itse valittu ja kovin pientä siihen verrattuna, mitä moni parantumattomasti sairas lapsi joutuu käymään läpi."
"Oman sotani ja näiden lasten taistelun välillä on se ero, etten voi kuin voittaa. Mutta nämä Sonnenhofin pienet sankarit ovat jo hävinneet omansa", Sankaritar pohtii ja kertoo vierailustaan Sonnenhofissa: "Eräs pieni poika oli toivonut tapaavansa aidon astronautin ennen kuolemaansa. Tapaamisen järjesäminen oli hankalaa ja se kesti, mutta poika jaksoi odottaa sinnikkäästi. Vihdoin astrnautti saapui: poika oli ikionnellinen. Kaksi päivää sen jälkeen, kun unelmasta tuli totta, poika kuoli hartain toiveensa toteutuneena."
Toiveesta tuli totta Sonnenhofille lahjoitetun rahan avulla. Kun Sankaritar kuuli pojan tarinan, hän halusin toteuttaa lisää tällaisia pieniä unelmia. "Tarkoituksena on kerätä rahaa näiden lasten hyväksi. Että voisimme lahjoittaa heille hieman onnea ja iloa", Sankaritar sanoo.
Jos olet kiinnostunut tukemaan Sonnenhofin lapsia Sankarittaren maratonin kautta, ota yhteys! Voit tukea Sonnenhofia lahjoittamalla esimerkiksi 1 € per Sankarittaren juoksema kilometri.
Saattokodin yhteystiedot löytyvät esimerkiksi täältä:
https://www.facebook.com/anniberlinmarathon/timeline
Kun seinä tuli vastaan
Sankarittarella oli kiire viikko. Oli työkuvioita, tapaamisia ja kaiken kukkuraksi esikoinen oli aloittanut koulun. Poika ei kokenut koulun alkua millään tavalla kummalliseksi: aamulla laitettiin reppu selkään, sitten mentiin kouluun ja iltapäivällä reppu heitettiin huoneen nurkkaan. Seuraavana päivänä sama alusta. Kaiken lisäksi se oli kivaa!
Pojan äidille elämänmuutos oli suurempi. Ei vain siksi, että koulunpihalla piti seistä valmiina tasan kello 7:30. Sitä ennen Sankarittaren piti syöttää, pukea ja tehdä eväät kolmelle. Samoin restauroida julkisivu sellaiseen kuntoon, että tosiaan kehtasi seistä koulun pihalla ennen kukonlaulua.
Ikä kun ei tunnetusti tullut yksin kylään. Sillä oli aina kaikenlaisia seuralaisia mukanaan: silmäpusseja sun muita ihanuuksia. Ja Sankaritarkin oli jo keski-ikäinen, jopa 35-vuotias. Vaikka tosin vielä ihan vetreä sellainen. Mercedes Benzin puolimaratonilla hän oli kilpaillut "senioreiden" sarjassa, mutta oli juossut siellä oman ennätyksensä. Ei pahempi suoritus vanhukselta!
Sankaritar päätti, ettei ottaisi paineita ikääntymisestä. Ainakaan kunnes juoksusuoritukset alkaisivat kovasta urakoinnista huolimatta kääntyä laskuun. Nyt ne paranivat kerta kerralta. Se ei voinut tarkoittaa muuta, kuin että Sankaritar oli tosiaan ainoana ihmisenä maailmassa löytänyt nuoruuden salaisen lähteen. Tietenkin!
Tosin Sankaritar tarkoitti ikääntymisellä ehkä sittenkin jonkinlaista sisäistä parkkiintumista. Joustamattomuutta. Pelkoa. Luovuttamista. Rajoja. Ennakkoluuloja itseään ja muita kohtaan. Niitä vastaan hän huomasi taistelevansa. Ei kiloja. Ei silmäpusseja.
Sankaritar oli viime päivinä muutenkin miettinyt juoksunsa merkitystä. Melkein aina juostessaan kympin lenkkinsä noin yhdeksän aikaan aamulla, vastaan tuli loppua kohden vanhempi mies. Tällä oli kivettyneet, turvonneet kasvot. Sellainen katse, joka seuraa Parkkinsonin taudista. Mies juoksi hitaasti, jotenkin hankalan näköisesti - mutta hän juoksi. Ilmeisesti päivittäin.
Joka kerta mies tuli vastaan loppusuoralla, jolloin Sankaritar kiri, katsoi kännykän kellosta, kuinka sekunnit kuluivat, yritti hyvää aikaa. Ja joka ikinen kerta kohdatessaan tämän miehen, Sankaritar muisti jotain oleellista juoksusta. Ja sekuntien merkitys surkastui olemattomaksi, hävisi taivaan tuuliin.
Tässä oltiin elämän ytimessä.
Siinä taistelussa itsemme kanssa, jota kutsumme elämäksi. Joka ilmenee eri elämänvaiheissa, ulkoisten olosuhteiden vaihdellessa ja eri elämänalueilla eri tavalla. Mutta oli kyse sitten ulkoisesti nälänhädästä, pakolais- tai evakkomatkasta, lapsen sairaudesta, avioliiton hajoamisesta, urasta, urheilusuorituksesta tai vakavasta taudista, tosiasiassa kyse on aina samasta asiasta: sinnikkyydestä. Siitä, ettei luovuta. Ettei anna periksi. (Sankaritar on kirjoittanut tästä aiheesta myös esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.)
Tämä yhdistää ihmisiä, koska vaikka omaa elämää ja sen kolhuja ei aina voi verrata toisten elämään, periaatteessa kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä näillä kokemuksilla teemme. Miten niitä työstämme.
Tämä yhdistää ehkä erityisellä tavalla juoksijoita, koska intohimoinen juoksija on hyvin tietoinen omasta kamppailustaan. Siksi hän ei vertaakaan itseään keneenkään muuhun, vaan nyrkkeilee ainostaan omia varjojaan vastaan. On samantekevää mikä on vastustajana: sairaus, suru, epävarmuus, huono omatunto tai jokin toinen kiusaajia - taistelu on silti sama.
Ja ainoa, mikä merkitsee mitään on se, ettei luovuta. Se pitää ihmistä hengissä.
Juoksu on tämän sisäisen kamppailun yksi ilmentymä. Urheilussa sisäinen sota tapahtuu konkreettisesti, ihmisen ulkopuolella. Se helpottaa myös syvempiin ongelmiin tarttumista. Nimeämällä ne, demonit muuttuivat pienemmiksi, paremmin hallittavaksi.
Ja Sankaritar oli tunnistanut omansa. Haastanut Syyttäjän, Masentajan, Marttyyrin ja Marisijan juoksuradalle kilpailuun. Eikä Sankaritar suinkaan aikonut hävitä.
---
Sankaritar juoksi melko tarkasti ohjelman mukaan seuraavat lenkit:
- ma: lepo
- ti: lepo
- ke: 8.3 km (51 min)
-to: lepo (hammaslääkäri)
- pe: 5. 6km (33 min)
- la: 10.3 km (57 min)
- su: 32 km (3:27min)
---
Sankarittaren pisin koskaan juoksema lenkki (32 km) vaatii oman erillisen kuvauksensa:
Ensimmäiset 14 kilometriä menivät suhteellisen hyvin. Välietappina oli lasten ja heidän isänsä tapaaminen. Matkaan määränpäähän meni tasan 1:30 h. Sankaritar piti pienen, noin 20 minuutin pituisen tauon ja joi kahvin. Tässä vaiheessa kello oli noin 11:30 ja ilma alkoi olla hyvinkin lämmin. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja asteita oli jo 27.
Matka jatkui ja metsässä ponkaisi iso kauris suoraan nokan edestä kovaa vauhtia pakoon. Seuraava juomatauko oli noin 4 km päästä kilometrin 18 kohdalla. Silloin Sankaritar otti myös yhden energiageelin. Se oli pahaakin pahempaa siirappimaista mönjää, mutta sen vaikutus oli maaginen: askel keveni sekunneissa!
Seuraava juomatauko oli noin 3 kilometrin päässä (huom. lämpöasteet!). Tässä vaiheessa (21km) Sankaritar alkoi olla aika väsynyt. Väsymys kasvoi entisestään ja kuuluisa seinä tuli vastaan jo 26. kilometrin kohdalla. Se oli ahdistavaa ja masentavaa, sillä viimeksi Sankaritar oli juossut 29 km suhteellisen reippaasti, ilman geelejä, ilman montaakaan juomataukoa. Olematta kovinkaan väsynyt.
Tällä lenkillä asiat olivat toisin. Seinän aikaiseen ilmaantumiseen oli luultavimmin kaksi syytä: edellisen päivän 10 km tempo-juoksu ja kuuma ilma.
"Seinä" oli voimien hiipumista, lihassärkyä, hengästymistä, huimausta, epätoivoa, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta. Sattui. Sankaritar meni niin pitkälle, että rukoili varjoa. Ja saikin sitä pian. Kolme kilometriä menivät sisulla ja 29. kilometrin kohdalla Sankaritar piti toisen pidemmän, noin 10 minuutin tauon ja joi järven rannalla siejaitsevalla tarassilla alkoholittoman vehnäoluen. Se maistui taivaalta ja antoi niin paljon hiilihydraatteja, että viimeiset kolme kilometriä kyllä sattuivat, mutta epätoivo oli kaikonnut. Viimeisen kilometrin Sankaritar pystyi jopa kiihdyttämään vauhtia.
Matkaan meni yhteensä 3:27 h (josta on miinustettu kaksi pidempää taukoa = yht. noin 30-40 min)
Mitä Sankaritar oppi tällä juoksulla?
- Sen, mikä maratonikielessä on "seinä". (Saksaksi sanotaan, että "vasaramies tulee käymään".)
- Että epätoivon jälkeen seuraa taas toivoa. Aina.
- Että loppua kohden olo saattaa taas parantua - etenkin jos saa hiilareita!
- Että maratonilla kannattaa varmaan syödä 10km välein energiageeliä.
- Että pitkät juoksut ovat kivuliaita - siitä ei pääse mihinkään edes treenaamalla. Viimeistään 30. kilometrin jälkeen lihaksia särkee. Mutta se on koko pointti!
---
Muutama ajatus ja sitaatti, joita Sankaritar on pureskellut juostessaan:
- "Kipu on heikkoutta, joka kaikkoaa kehosta".
- "Life begins at the end of your comfort zone"
- "Parempikaan ei riitä"
Pojan äidille elämänmuutos oli suurempi. Ei vain siksi, että koulunpihalla piti seistä valmiina tasan kello 7:30. Sitä ennen Sankarittaren piti syöttää, pukea ja tehdä eväät kolmelle. Samoin restauroida julkisivu sellaiseen kuntoon, että tosiaan kehtasi seistä koulun pihalla ennen kukonlaulua.
Ikä kun ei tunnetusti tullut yksin kylään. Sillä oli aina kaikenlaisia seuralaisia mukanaan: silmäpusseja sun muita ihanuuksia. Ja Sankaritarkin oli jo keski-ikäinen, jopa 35-vuotias. Vaikka tosin vielä ihan vetreä sellainen. Mercedes Benzin puolimaratonilla hän oli kilpaillut "senioreiden" sarjassa, mutta oli juossut siellä oman ennätyksensä. Ei pahempi suoritus vanhukselta!
Sankaritar päätti, ettei ottaisi paineita ikääntymisestä. Ainakaan kunnes juoksusuoritukset alkaisivat kovasta urakoinnista huolimatta kääntyä laskuun. Nyt ne paranivat kerta kerralta. Se ei voinut tarkoittaa muuta, kuin että Sankaritar oli tosiaan ainoana ihmisenä maailmassa löytänyt nuoruuden salaisen lähteen. Tietenkin!
Tosin Sankaritar tarkoitti ikääntymisellä ehkä sittenkin jonkinlaista sisäistä parkkiintumista. Joustamattomuutta. Pelkoa. Luovuttamista. Rajoja. Ennakkoluuloja itseään ja muita kohtaan. Niitä vastaan hän huomasi taistelevansa. Ei kiloja. Ei silmäpusseja.
Sankaritar oli viime päivinä muutenkin miettinyt juoksunsa merkitystä. Melkein aina juostessaan kympin lenkkinsä noin yhdeksän aikaan aamulla, vastaan tuli loppua kohden vanhempi mies. Tällä oli kivettyneet, turvonneet kasvot. Sellainen katse, joka seuraa Parkkinsonin taudista. Mies juoksi hitaasti, jotenkin hankalan näköisesti - mutta hän juoksi. Ilmeisesti päivittäin.
Joka kerta mies tuli vastaan loppusuoralla, jolloin Sankaritar kiri, katsoi kännykän kellosta, kuinka sekunnit kuluivat, yritti hyvää aikaa. Ja joka ikinen kerta kohdatessaan tämän miehen, Sankaritar muisti jotain oleellista juoksusta. Ja sekuntien merkitys surkastui olemattomaksi, hävisi taivaan tuuliin.
Tässä oltiin elämän ytimessä.
Siinä taistelussa itsemme kanssa, jota kutsumme elämäksi. Joka ilmenee eri elämänvaiheissa, ulkoisten olosuhteiden vaihdellessa ja eri elämänalueilla eri tavalla. Mutta oli kyse sitten ulkoisesti nälänhädästä, pakolais- tai evakkomatkasta, lapsen sairaudesta, avioliiton hajoamisesta, urasta, urheilusuorituksesta tai vakavasta taudista, tosiasiassa kyse on aina samasta asiasta: sinnikkyydestä. Siitä, ettei luovuta. Ettei anna periksi. (Sankaritar on kirjoittanut tästä aiheesta myös esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.)
Tämä yhdistää ihmisiä, koska vaikka omaa elämää ja sen kolhuja ei aina voi verrata toisten elämään, periaatteessa kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä näillä kokemuksilla teemme. Miten niitä työstämme.
Tämä yhdistää ehkä erityisellä tavalla juoksijoita, koska intohimoinen juoksija on hyvin tietoinen omasta kamppailustaan. Siksi hän ei vertaakaan itseään keneenkään muuhun, vaan nyrkkeilee ainostaan omia varjojaan vastaan. On samantekevää mikä on vastustajana: sairaus, suru, epävarmuus, huono omatunto tai jokin toinen kiusaajia - taistelu on silti sama.
Ja ainoa, mikä merkitsee mitään on se, ettei luovuta. Se pitää ihmistä hengissä.
Juoksu on tämän sisäisen kamppailun yksi ilmentymä. Urheilussa sisäinen sota tapahtuu konkreettisesti, ihmisen ulkopuolella. Se helpottaa myös syvempiin ongelmiin tarttumista. Nimeämällä ne, demonit muuttuivat pienemmiksi, paremmin hallittavaksi.
Ja Sankaritar oli tunnistanut omansa. Haastanut Syyttäjän, Masentajan, Marttyyrin ja Marisijan juoksuradalle kilpailuun. Eikä Sankaritar suinkaan aikonut hävitä.
---
Sankaritar juoksi melko tarkasti ohjelman mukaan seuraavat lenkit:
- ma: lepo
- ti: lepo
- ke: 8.3 km (51 min)
-to: lepo (hammaslääkäri)
- pe: 5. 6km (33 min)
- la: 10.3 km (57 min)
- su: 32 km (3:27min)
---
Sankarittaren pisin koskaan juoksema lenkki (32 km) vaatii oman erillisen kuvauksensa:
Ensimmäiset 14 kilometriä menivät suhteellisen hyvin. Välietappina oli lasten ja heidän isänsä tapaaminen. Matkaan määränpäähän meni tasan 1:30 h. Sankaritar piti pienen, noin 20 minuutin pituisen tauon ja joi kahvin. Tässä vaiheessa kello oli noin 11:30 ja ilma alkoi olla hyvinkin lämmin. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja asteita oli jo 27.
Matka jatkui ja metsässä ponkaisi iso kauris suoraan nokan edestä kovaa vauhtia pakoon. Seuraava juomatauko oli noin 4 km päästä kilometrin 18 kohdalla. Silloin Sankaritar otti myös yhden energiageelin. Se oli pahaakin pahempaa siirappimaista mönjää, mutta sen vaikutus oli maaginen: askel keveni sekunneissa!
Seuraava juomatauko oli noin 3 kilometrin päässä (huom. lämpöasteet!). Tässä vaiheessa (21km) Sankaritar alkoi olla aika väsynyt. Väsymys kasvoi entisestään ja kuuluisa seinä tuli vastaan jo 26. kilometrin kohdalla. Se oli ahdistavaa ja masentavaa, sillä viimeksi Sankaritar oli juossut 29 km suhteellisen reippaasti, ilman geelejä, ilman montaakaan juomataukoa. Olematta kovinkaan väsynyt.
Tällä lenkillä asiat olivat toisin. Seinän aikaiseen ilmaantumiseen oli luultavimmin kaksi syytä: edellisen päivän 10 km tempo-juoksu ja kuuma ilma.
"Seinä" oli voimien hiipumista, lihassärkyä, hengästymistä, huimausta, epätoivoa, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta. Sattui. Sankaritar meni niin pitkälle, että rukoili varjoa. Ja saikin sitä pian. Kolme kilometriä menivät sisulla ja 29. kilometrin kohdalla Sankaritar piti toisen pidemmän, noin 10 minuutin tauon ja joi järven rannalla siejaitsevalla tarassilla alkoholittoman vehnäoluen. Se maistui taivaalta ja antoi niin paljon hiilihydraatteja, että viimeiset kolme kilometriä kyllä sattuivat, mutta epätoivo oli kaikonnut. Viimeisen kilometrin Sankaritar pystyi jopa kiihdyttämään vauhtia.
Matkaan meni yhteensä 3:27 h (josta on miinustettu kaksi pidempää taukoa = yht. noin 30-40 min)
Mitä Sankaritar oppi tällä juoksulla?
- Sen, mikä maratonikielessä on "seinä". (Saksaksi sanotaan, että "vasaramies tulee käymään".)
- Että epätoivon jälkeen seuraa taas toivoa. Aina.
- Että loppua kohden olo saattaa taas parantua - etenkin jos saa hiilareita!
- Että maratonilla kannattaa varmaan syödä 10km välein energiageeliä.
- Että pitkät juoksut ovat kivuliaita - siitä ei pääse mihinkään edes treenaamalla. Viimeistään 30. kilometrin jälkeen lihaksia särkee. Mutta se on koko pointti!
---
Muutama ajatus ja sitaatti, joita Sankaritar on pureskellut juostessaan:
- "Kipu on heikkoutta, joka kaikkoaa kehosta".
- "Life begins at the end of your comfort zone"
- "Parempikaan ei riitä"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)