Pojan äidille elämänmuutos oli suurempi. Ei vain siksi, että koulunpihalla piti seistä valmiina tasan kello 7:30. Sitä ennen Sankarittaren piti syöttää, pukea ja tehdä eväät kolmelle. Samoin restauroida julkisivu sellaiseen kuntoon, että tosiaan kehtasi seistä koulun pihalla ennen kukonlaulua.
Ikä kun ei tunnetusti tullut yksin kylään. Sillä oli aina kaikenlaisia seuralaisia mukanaan: silmäpusseja sun muita ihanuuksia. Ja Sankaritarkin oli jo keski-ikäinen, jopa 35-vuotias. Vaikka tosin vielä ihan vetreä sellainen. Mercedes Benzin puolimaratonilla hän oli kilpaillut "senioreiden" sarjassa, mutta oli juossut siellä oman ennätyksensä. Ei pahempi suoritus vanhukselta!
Sankaritar päätti, ettei ottaisi paineita ikääntymisestä. Ainakaan kunnes juoksusuoritukset alkaisivat kovasta urakoinnista huolimatta kääntyä laskuun. Nyt ne paranivat kerta kerralta. Se ei voinut tarkoittaa muuta, kuin että Sankaritar oli tosiaan ainoana ihmisenä maailmassa löytänyt nuoruuden salaisen lähteen. Tietenkin!
Tosin Sankaritar tarkoitti ikääntymisellä ehkä sittenkin jonkinlaista sisäistä parkkiintumista. Joustamattomuutta. Pelkoa. Luovuttamista. Rajoja. Ennakkoluuloja itseään ja muita kohtaan. Niitä vastaan hän huomasi taistelevansa. Ei kiloja. Ei silmäpusseja.
Sankaritar oli viime päivinä muutenkin miettinyt juoksunsa merkitystä. Melkein aina juostessaan kympin lenkkinsä noin yhdeksän aikaan aamulla, vastaan tuli loppua kohden vanhempi mies. Tällä oli kivettyneet, turvonneet kasvot. Sellainen katse, joka seuraa Parkkinsonin taudista. Mies juoksi hitaasti, jotenkin hankalan näköisesti - mutta hän juoksi. Ilmeisesti päivittäin.
Joka kerta mies tuli vastaan loppusuoralla, jolloin Sankaritar kiri, katsoi kännykän kellosta, kuinka sekunnit kuluivat, yritti hyvää aikaa. Ja joka ikinen kerta kohdatessaan tämän miehen, Sankaritar muisti jotain oleellista juoksusta. Ja sekuntien merkitys surkastui olemattomaksi, hävisi taivaan tuuliin.
Tässä oltiin elämän ytimessä.
Siinä taistelussa itsemme kanssa, jota kutsumme elämäksi. Joka ilmenee eri elämänvaiheissa, ulkoisten olosuhteiden vaihdellessa ja eri elämänalueilla eri tavalla. Mutta oli kyse sitten ulkoisesti nälänhädästä, pakolais- tai evakkomatkasta, lapsen sairaudesta, avioliiton hajoamisesta, urasta, urheilusuorituksesta tai vakavasta taudista, tosiasiassa kyse on aina samasta asiasta: sinnikkyydestä. Siitä, ettei luovuta. Ettei anna periksi. (Sankaritar on kirjoittanut tästä aiheesta myös esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.)
Tämä yhdistää ihmisiä, koska vaikka omaa elämää ja sen kolhuja ei aina voi verrata toisten elämään, periaatteessa kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä näillä kokemuksilla teemme. Miten niitä työstämme.
Tämä yhdistää ehkä erityisellä tavalla juoksijoita, koska intohimoinen juoksija on hyvin tietoinen omasta kamppailustaan. Siksi hän ei vertaakaan itseään keneenkään muuhun, vaan nyrkkeilee ainostaan omia varjojaan vastaan. On samantekevää mikä on vastustajana: sairaus, suru, epävarmuus, huono omatunto tai jokin toinen kiusaajia - taistelu on silti sama.
Ja ainoa, mikä merkitsee mitään on se, ettei luovuta. Se pitää ihmistä hengissä.
Juoksu on tämän sisäisen kamppailun yksi ilmentymä. Urheilussa sisäinen sota tapahtuu konkreettisesti, ihmisen ulkopuolella. Se helpottaa myös syvempiin ongelmiin tarttumista. Nimeämällä ne, demonit muuttuivat pienemmiksi, paremmin hallittavaksi.
Ja Sankaritar oli tunnistanut omansa. Haastanut Syyttäjän, Masentajan, Marttyyrin ja Marisijan juoksuradalle kilpailuun. Eikä Sankaritar suinkaan aikonut hävitä.
---
Sankaritar juoksi melko tarkasti ohjelman mukaan seuraavat lenkit:
- ma: lepo
- ti: lepo
- ke: 8.3 km (51 min)
-to: lepo (hammaslääkäri)
- pe: 5. 6km (33 min)
- la: 10.3 km (57 min)
- su: 32 km (3:27min)
---
Sankarittaren pisin koskaan juoksema lenkki (32 km) vaatii oman erillisen kuvauksensa:
Ensimmäiset 14 kilometriä menivät suhteellisen hyvin. Välietappina oli lasten ja heidän isänsä tapaaminen. Matkaan määränpäähän meni tasan 1:30 h. Sankaritar piti pienen, noin 20 minuutin pituisen tauon ja joi kahvin. Tässä vaiheessa kello oli noin 11:30 ja ilma alkoi olla hyvinkin lämmin. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja asteita oli jo 27.
Matka jatkui ja metsässä ponkaisi iso kauris suoraan nokan edestä kovaa vauhtia pakoon. Seuraava juomatauko oli noin 4 km päästä kilometrin 18 kohdalla. Silloin Sankaritar otti myös yhden energiageelin. Se oli pahaakin pahempaa siirappimaista mönjää, mutta sen vaikutus oli maaginen: askel keveni sekunneissa!
Seuraava juomatauko oli noin 3 kilometrin päässä (huom. lämpöasteet!). Tässä vaiheessa (21km) Sankaritar alkoi olla aika väsynyt. Väsymys kasvoi entisestään ja kuuluisa seinä tuli vastaan jo 26. kilometrin kohdalla. Se oli ahdistavaa ja masentavaa, sillä viimeksi Sankaritar oli juossut 29 km suhteellisen reippaasti, ilman geelejä, ilman montaakaan juomataukoa. Olematta kovinkaan väsynyt.
Tällä lenkillä asiat olivat toisin. Seinän aikaiseen ilmaantumiseen oli luultavimmin kaksi syytä: edellisen päivän 10 km tempo-juoksu ja kuuma ilma.
"Seinä" oli voimien hiipumista, lihassärkyä, hengästymistä, huimausta, epätoivoa, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta. Sattui. Sankaritar meni niin pitkälle, että rukoili varjoa. Ja saikin sitä pian. Kolme kilometriä menivät sisulla ja 29. kilometrin kohdalla Sankaritar piti toisen pidemmän, noin 10 minuutin tauon ja joi järven rannalla siejaitsevalla tarassilla alkoholittoman vehnäoluen. Se maistui taivaalta ja antoi niin paljon hiilihydraatteja, että viimeiset kolme kilometriä kyllä sattuivat, mutta epätoivo oli kaikonnut. Viimeisen kilometrin Sankaritar pystyi jopa kiihdyttämään vauhtia.
Matkaan meni yhteensä 3:27 h (josta on miinustettu kaksi pidempää taukoa = yht. noin 30-40 min)
Mitä Sankaritar oppi tällä juoksulla?
- Sen, mikä maratonikielessä on "seinä". (Saksaksi sanotaan, että "vasaramies tulee käymään".)
- Että epätoivon jälkeen seuraa taas toivoa. Aina.
- Että loppua kohden olo saattaa taas parantua - etenkin jos saa hiilareita!
- Että maratonilla kannattaa varmaan syödä 10km välein energiageeliä.
- Että pitkät juoksut ovat kivuliaita - siitä ei pääse mihinkään edes treenaamalla. Viimeistään 30. kilometrin jälkeen lihaksia särkee. Mutta se on koko pointti!
---
Muutama ajatus ja sitaatti, joita Sankaritar on pureskellut juostessaan:
- "Kipu on heikkoutta, joka kaikkoaa kehosta".
- "Life begins at the end of your comfort zone"
- "Parempikaan ei riitä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti