Sankarittaren treeniviikko oli ollut yhtä puolikuntoisuutta. Hän oli juossut ainoastaan seuraavat lenkit:
- Tiistai: 45 min
- Torstai: 1:35 h
- Sunnuntai: Mercedes Benz puolimaratoni Berliinin Reinickendorfissa aikaan 2:01:51!
Kyseessä oli Sankarittaren toinen puolimaratoni. Keväällä hän oli juossut Berliinin SCC-puolimaratinin aikaan 2:07:18. Nyt Sankaritar paransi omaa aikaansa melkein kuudella minuutilla. Se oli jättimäinen harppaus - sen tiesi jokainen juoksija, joka oli joskus elämässään taistellut sekunneista.
Sankaritar tiesi hyvin, että oli antanut sunnuntaina kaikkensa. Ja ettei hän mitenkään olisi voinut enää nopeuttaa vauhtiaan niillä 1:51 minuutilla, jotka puuttuivat kahden tunnin maagisen rajan ylittämiseen. Sen näkymättömän kalvon puhkaisuun, joka erotti harrastuslenkkeilijät intohimoisista juoksijoista.
Sankarittaren mielessä kahden tunnin kynnys tuntui portilta uuteen juoksijaulottuvuuteen. Sieltä tunnelin päästä kajasti vienoa valoa. Jostain uudesta tietoisuuden tasosta - ainakin Sankarittaren mielestä.
Mutta jotenkin Sankaritar samalla aavisti valon petollisuuden. Sen, ettei se koskaan ollut siellä, missä juoksija kulloinkin oli. Vaan, että se luisui aina käsistä, juuri kun luuli tavoittaneensa sen. Autuas valo loittoni jokaisella askeleella, jonka juoksija otti sitä kohti. Kyseessä oli juoksijoiden todellinen jänis: voima, joka vei aina vain eteenpäin uusia haasteita kohti.
Vaikka Sankaritar ymmärsi, ettei tavoitetta, tuota valoa, voinut koskaan tavoittaa. Vaikka hän tiesi, ettei juoksija voinut koskaan olla täysin tyytyväinen suoritukseensa, hän ei voinut seistä itsensä yläpuolella. Päättää olla tyytyväinen. Ne kalvoivat mieltä, nuo 1:51 minuuttia. Nuo 111 sekuntia...
Moneen kertaan Sankaritar kävi juoksua mielessään läpi. Mietti, missä olisi voinut puristaa kovempaa. Missä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi. Lopussa ei. Ehkä sitten alussa?
---
Lauantaina, puolimaratonia edeltävänä päivänä oli ollut Sankarittaren esikoisen koulunaloitusjuhlat. Oli ollut vieraita, leipomista, koristelua, kestimisitä, kuoharia, kakkua ja lopulta huvipuistoretki lasten ja heidän isänsä kanssa.
Illalla Sankaritar oli ollut rättipuhkipoikki. Riisuutuessaan hän oli huomannut kauhukseen, että hänen vasen jalkansa oli turvonnut. Niin turvonnut, että Sankaritar oli hetkellisesti pelästynyt ja painunut suoraan pehkuihin. Hän oli laittanut jalan suuren tyynypinon päälle lepäämään ja nukahtanut samantien.
Sankaritar oli päättänyt odottaa aamuun ja katsoa sitten, voisiko lähteä juoksulle ollenkaan. Aamulla olo oli ollut hyvä. Ei ollut mitään selityksiä: Juoksulle, mars!
Kello 9:00: Starttiviivalla jännitti. Sankaritar kävi sisäistä kamppailua: "Ei sinun tarvitse liioitella", eräs sisäinen ääni oli sanonut. "Otat vain rennosti", toinen. "Lopetat vaikka kesken, jos tulee huono olo", kolmas. "Ei tarvitse yrittää liikaa - riität näinkin!"
Mitä nämä äänet aina olivat? Ja kenen?
Sankaritar huomasi, että melkein aina ennen juoksukilpailua, hän kuulosteli erityisen tarkasti kuntoaan. Aina oli jotain, joka ei ollut kohdallaan: nenä vuosi. Kurkkua kutitti. Polvea vihloi. Hyvin usein Sankaritar päätti odottaa aamuun. Katsoa vointia. Lähteä kevyesti matkaan.
Eikä liioitella.
Mikä tämä ihmeellinen sisäinen jarru oikein oli? Mistä se tuli? Oliko se järki - vaiko kenties sittenkin haitallinen, itse rakennettu raja - joku itsensä rajoittamisen tarve? Kenties kontrollipakkomielle? Miksi Sankaritar ei uskaltanut päästää irti, vaan lähti aina käsijarru päällä liikkeelle?
Nämä tuntuivat olevan urheilun kannalta oleellisia kysymyksiä. Mutta Sankaritar aavisti niiden juontavan syvemmälle. Kertovan jotain Sankarittaren luonteesta. Sydämen syvimmistä sopukoista.
Juoksu alkoi hitaasti. Sankaritar kuitenkin yllättyi jo ensimetreillä: olo oli ihan ok.
Jo lähtöviivalla hän oli kiinnittänyt huomiota kahteen juoksijaan, joilla oli punainen t-paita päällä: "Lauftreff Berlin". Se oli avoimen, ilmaisen juoksuryhmän paita. Jostain Sankaritar oli lukenut heistä.
Ensimmäiset viisi kilometriä kuluivat aivan tavallisesti. Sankaritar etsi kuumeisesti sopivaa juoksijaa, jonka kintereillä voisi yrittää pysyä. Siinä juostessaan Sankaritar kuuli, kuinka toinen Lauftreff-paitainen juoksija antoi kahdelle mukana juosseelle naiselle tarkat tiedot siihen astisesta juoksusta: nopeuden, ajan, matkan. Hän kaivoi taskustaan lapun ja laski siinä juostessaan, kuinka paljon naiset olivat miinuksella. "Olemme nyt noin 40 sekuntia jäljessä tarvitsemastamme ajasta."
Sankaritar ei voinut olla kysymättä: "Mitä aikaa tavoittelette?" Mies vastasi: "Jutta haluaa juosta alle kahden tunnin." Sankaritar pyysi lupaa liittyä seuraan. Hänkin tavoitteli salaa tietenkin kahta tuntia. Vaikka se tuntui sillä hetkellä utooppiselta haaveelta. Lupa liittyä ryhmään myönnettiin, joskin berliiniläisen tympeästi. Se oli tuttua ja mieluista Sankarittarelle: ei tarvinnut puhua turhia - sai vain juosta.
"Itse olen tällä kertaa vain jäniksenä", mies naurahti. "Tavoitteeni on saattaa naiset maaliin tavoiteaikaan." Sankaritar nyökkäsi: "Mutta tämähän on vain kenraaliharjoitus, eikö?" Jutta, joka juoksi muutamaa metriä edellä tajusi Sankarittaren vitsin ja vastasi kääntymättä: "Jep. Neljän viikon päästä on sitten suuri päivä!"
Niin, neljän viikon päästä oli tosiaan suuri päivä. Myös Sankarittaren: Berliiniin maratoni.
Muutama kilometri kului niin, että "jänis" juoksi Sankarittaren, Jutan ja kolmannen naisen välillä ja antoi tietoja juoksun nopeudesta. Hän ilmoitti, kuinka paljon piti kiriä.
Sitten kolmas nainen jäi taakse. Jänis jäi vetämään häntä. Sankaritar pysyi tiukasti noin viisikymppisen Jutan kannoilla seuraavat seitsemän kilometriä.
Noin kilometrin 12 kohdalla Jutta alkoi hidastaa. Samalla Sankaritar kiihdytti. Nyt hän oli jänis. Noin kolme kilometriä Sankaritar veti Juttaa, kunnes Jutta otti taas ohjat käsiinsä. Mutta jo pian sen jälkeen Sankaritar otti taas johdon.
Jänismies juoksi rinnalle ja ilmoitti ajan kilometrin 15 kohdalla. Hänen mukaansa joutuisimme kirimään kovasti alkaen viimeistään kilometristä 17, muuten emme millään kerkeisi maaliin alle kahden tunnin: "Nyt juoksette kovempaa, muuten tästä ei tule mitään!"
Sankaritar kiihdytti vauhtia. Tuntui hyvältä. Juoksu luisti. Sankaritar löysi uuden, paremman tavan juosta. Kerrankin tuntui siltä, että kaikki oli niin kuin piti. Nyt jos koskaan Sankaritar voisi antaa kaikkensa! Jänismies sanoi: "Yritä pitää Jutta mukanasi." Jutta pysyi kannoilla, mutta huusi Sankarittaren perään: "Juokse sinä vain! Sinulla on hyvä aika!" Sankaritar vastasi siihen: "Niin on sinullakin, tule nyt! Nyt ei luovuteta!"
Ja niin he juoksivat, Sankaritar ja Jutta. Kaksi vierasta naista sateessa. Berliiniin harmaassa aamussa. Yhdessä. Ja kuitenkin yksin.
Viimeiset kolme kilometriä Sankaritar veti ja kovaa. Ja kun tien laidassa oli vihdoin kyltti, jossa luki 20 km, jänismies ilmestyi taas kuin tyhjästä ja juoksi hetken Sankarittaren rinnalla. Sitten hän sanoi: "Enää 700 metriä, nyt vedät täysillä!"
Ja niin Sankaritar antoi kaikkensa. Päästi vähän irti. Löysäsi vähän käsijarrua. Haistatti kontrollille. Uskalsi. Ja sekös sattui. Kovaa.
Mutta niin sen kuuluikin. Sillä sen vähempi ei vain ole tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti