Sankaritarta oli alkanut vaivaamaan outo, sitkeä, kiusallinen flussa. Se tuli ja meni, yhtenä päivänä se turvotti aamulla silmät myyrämäisiksi, raapi kurkkua, keräsi vettä jalkoihin, hengästytti rappusissa. Seuraavana päivänä olo oli jo ihan hyvä, melkein terve. Joka toinen päivä Sankaritar kävi lenkillä, joka toinen päivä lepäsi. Treeniohjelmasta jäi joitan juoksuja pois, mutta suurimman osan hän pystyi juoksemaan - jopa kummallisen hyvin! (Muutama kokenut juoksija myhäili Sankarittarelle siihen vain, että "mitähän jankutinkaan siitä levon merkityksestä?!")
Sankaritar päätti olla ottamatta pientä pöpöä sen vakavammin. Ja kun treeniohjelmassa luki perjantain kohdalla 1:30 h, Sankaritar myös juoksi 1:30h. Seuraavana päivänä oli maksun aika: lämpötila heitteli. Ensin oli kylmä, ilmeisesti lämpöä ja sitten taas kuuma, suorastaan hiki. Oli kipeä olo. Raajoja särki. Pää oli kipeä.
Nyt oli levon aika. Sen Sankaritarkin ymmärsi. Tosin ilmeisen huonosti. Lepo ei ollut yhtä kuin sänkyloma. Sankaitar tulkitsi "levon" omalla tavallaan ja käymällä ostoksilla Ikeassa. Lapsillehan piti ostaa kaikenlaista. Esikoinenkin oli juuri aloittamassa koulun.
Kuka sanoi, mikä oli lepoa? Sankarittarelle tämä oli nyt ihan sopivaa sellaista. Ja kuinka ollakaan: iltaa kohden hän voi huomattavasti paremmin. Ja sekös tarkoitti, että huomenna voisi taas juosta! Oli sunnuntai ja pitkän juoksun vuoro.
Sunnuntaina Sankaritar lähti varovasti liikkeelle. Oli päättänyt juosta kuulostellen oloa. Ehkä lenkistä tulisi vain 5 km, ehkä 10 km pitkä. Mutta kun olo vain parani matkalla ja vauhti sen kun kiihtyi, lenkistä tuli aivan käden käänteessä perussetti: 21 km Müggelsee-järven ympäri.
Kilometri 16 kohdalla metsästä ilmestyi tielle haaste: kolme villisikaa. Ne olivat suhteellisen pieniä, säkäkorkeus noin Sankarittaren polven mittainen. Mutta villieläimiä ne olivat siltikin - eikä suinkaan vaarattomia. Kaksi niistä puikkelehti pelästyneenä takaisin metsään äitinsä suojiin (iso emäsika näkyi puiden lomitse noin viiden metrin päässä Sakarittaresta). Mutta kolmas jäi syömään jotain tien pientareelle noin kahden metrin päähän.
Sankaritar oli pysähtynyt ja mietti, mihin hyppäisi, jos eläin lähtisi juoksemaan kohti. Mutta kun sika jatkoi rauhassa maan kuopimista, Sankaritar päätti liikkua hitaasti sen ohi ja jatkaa matkaa. Sillä hetkellä sika nosti päänsä ja suorastaan hyppäsi ilmaan. Se pelästyi niin perinpohjaisesti, että Sankaritarta nauratti.
Kohtaaminen oli joka tapauksessa huikea ja yksi juoksukokemus lisää. Sellainen, jota Sankaritar oli jo kauan pelännyt tai ainakin jännittänyt. Täkäläiset metsät kun vilisivät villisikoja. Mutta jotenkin Sankaritar oli kuvitellut ensikohtaamisen toisenlaiseksi. Siksi hän oli välttänyt juoksemasta hämärän tultua metsiköissä. Silloinhan oli villisikojen aika.
Mutta kuinka ollakaan, tässäkään asiassa oli ihan turha yrittää kontrolloida mitään. Villisiokoja kun saattoi kohdata myös sunnuntai iltapäivällä kello yksi. Eikä suinkaan keskellä metsää, vaan asutusalueen laidalla, jalkakäytävällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti