Sankaritar oli oppinut, että jos oli paska päivä, kannatti ottaa siitä kaikki irti. Jos vain jaksoi. Kannatti esimerkiksi yrittää käydä asioilla kiljuvien kakaroiden kanssa tai mennä johonkin virastoon jonottamaan.
Arkisen huonoissa päivissä oli se hyvä puoli, että olo ei yleensä pahentunut loputtomiin. Jossain meni raja ja kun se ylitettiin, syvemmälle ei voinut enää vajota. Tähän logiikkaan ei laskettu traumaattisia tapahtumia elämässä, jolloin
olo oli pohjaton. Silloin raja ei tullut koskaan vastaan, vaan
pudotus oli loputon.
Mutta kun kyse oli aivan tavallisen huonosta päivästä, oli ihan sama kiljuivatko lapset vain vähän, pyörittelikö virastotäti silmiään vain vähän, nousiko kylmä hiki kaupassa äidin selkään vain vähän, vaiko kenties sittenkin paljon.
Sama oli juoksun kanssa.
Jos oli odotettavasti huono juoksupäivä, jos vaikka piti juosta keskipäivällä 30 asteen helteessä, kannatti juosta intervalleja. Niitä ei voinut juosta huonosti, koska niitä juostessa käytiin omilla rajoilla - ihan tahallaan. Juostessa kovaa, hengästyi joka tapauksessa. Painellessa täysillä keuhkot meinasivat räjähtää, muttei suinkaan vahingossa.
Olo oli sallitusti paska.
Se toi keveyttä ja vaihtelua Sankarittaren kovin vakavaan ja ilottomaksi muuttuneeseen treeniin sekä masentavaan juoksijakriisiin.
Tältä juoksulta Sankaritar palasi kotiin iloisin mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti