Päin mäntyä meni seuraavankin päivän juosku. Sankaritar oli lähtenyt pieleen mennyttä juoksukilpailua seuranneena aamuna lopenuupuneena ohjelmassa vuorossa olleelle 25km juoksulle. Sisäinen ääni oli sanonut, ettei jaksa. Mutta mistä sen tiesi, mikä ääni siellä kulloinkin kuiskaili ja tällä kertaa valitti. Oliko se Marisija vaiko kenties Laiskottelija?
Mittarissa oli taas 32 °C ja jokainen askel oli kidutusta. 1,5 litraa urheilujuomaa meni jo ensimmäisen 5 kilometrin aikana. Siis haloo?! Mikä ihmeen mummo susta on tullut, kun viiden kilsan lenkillä taukoillaan ja juodaan urheilujuomaa... Syyttäjä oli näköjään lähtenyt mukaan lenkille. Ihme, että se jaksoi. Oli ilmeisesti jättänyt Marisijan kotiin. Marisijaa ei jaksanut kukaan - ei edes muut kiusaajat.
Toisella pysähdyksellä, tarkalleen 5 km kohdalla, Sankaritar päätti, ettei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Lenkistä tulisi 25 km sijaan vain 10km pituinen.
Otti päähän. Pahaan oloon ei auttanut tauolla käyty puhelinkeskustelu, joka antoi viimeisenkin kuoliniskun motivaatiolle. Se oli totaalinen psyykkinen nujerrus. Tuli mieleen muutama viikko sitten nähty Saksan ja Brasilian jalkapallo-ottelu: kun selkäranka oli katki, oli ihan turha enää yrittää urheilla.
Illalla Sankaritar sai lohdullisen kommentin läheiseltä maratoonarilta ja urheilijalta: "Opettele sanomaan jo nyt harjoitellessa väsymykselle tervetuloa. Kun sen hyväksyy ja antaa tunteen tulla, energiaa ei kulu pelkoon tai vihaisuuteen, vaan voi valmistautua kehon kanssa rauhassa seuraavaan askeleeseeen."
Nyt Sankaritar painuisi pehkuihin ja antaisi väsyn tulla. Aamulla odotti seuraava askel: 10 km intervalleja.
Tietenkin vain, jos olo olisi levännyt ja voimakkaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti