Sankaritar oli ahdistunut: edellisellä viikolla muutama juoksu oli lyhentynyt huomattavasti kovan helteen takia. Ja nyt kokonainen lenkki jäisi väliin. Sankaritar ei ollut saanut järjestettyä lastenvahtia.
Edessä olisi kolme viikkoa tarhalomaa, mikä tarkoitti, että lapset olisivat kotona aamusta iltaan. Vapaa-aikaa lenkkeilyyn ei siis olisi käytännössä ollenkaan, saati sitten freelance-töihin, joita Sankaritar yleensä teki kotoa päin.
Ovelta kuului koputus. Sankaritar meni avaamaan. Se oli Masentaja yhdessä Marisijan kanssa. "Tulisimme kylään" he sanoivat yhteen ääneen ja katsoivat toisiaan viekkaasti. "Jäämme ainakin kahdeksi viikoksi."
Sankaritar yritti estellä epätoivottuja vieraita tulemasta sisään. Mutta epäonnistui. Masentaja ja Marisija astelivat itsevarmasti olohuoneen sohvalle ja alkoivat purkamaan tavaroitaan laukuistaan. Sankaritar ei halunnut katsoa, mitä kamalia työkaluja he olivat tuoneet mukanaan. Se tuntui nimittäin samalta, kuin olisi katsellut antiikkisia hammaslääkärivehkeitä tai keskiaikaisia kidutusvälineitä: oli selvää, mitä tuhoa niillä saisia aikaan.
Sankaritar sulki ulko-oven ja ajatteli, kuinka ihmeessä selviäisi seuraavista viikoista.
Sitten hän käveli päättäväisesti treeniohjelmansa luokse ja alkoi liikutella juoksuja, lastenvahteja ja muita menoja kuin palapelin paloja toivoen niiden loksahtavan paikoilleen.
Palapeli osoittautui kovin vaikeaksi, koska taustalta kuului kokoajan inhottavien vieraiden jupinaa. Joukkoon oli liittynyt nyt myös Syyttäjä. Sankaritar ei tiennyt miten. Eikä jaksanut ihmetellä sen kummemmin. Ilmeisesti jompikumpi vieraista oli päästänyt kolmannen kiusankappaleeen sisään.
Sankaritar onnistui kaikista taustahuudoista huolimatta uskottelemaan itselleen, etteivät viime viikon puuttuvat kilometrit eikä yksi pois jäänyt lenkki tulisi vaikuttamaan olennaisesti maratoniin. Uhmakkaasti hän kääntyi sohvalla riehuviin kiusaajiinsa päin ja sanoi: "En lannistu, en!"
Kiusaajat lopettivat hetkeksi villin leikkinsä ja katsoivat häntä tovin tyhmä ilme naamallaan. Sitten he jatkoivat painimistaan.
Jostain syystä kiusaajat muistuttivat kummasti Sankarittaren kolmea lasta. Mutta eihän se niin voinut olla. Ei missään nimessä! Lapsethan leikivät kiltisti ja sulassa sovussa lastenhuoneessa, josta kuului ystävällisiä ääniä ja kannustavan iloisia kiljahduksia. Eiväthän Sankarittaren lapset koskaan riehuneet tällä tavalla...
Kovan keskittymisen ja itsemotivoinnin seurauksena Sankaritar onnistui kuin onnistuikin lopulta uskomaan, ettei maratontreeni kaatuisi tähän haasteeseen. Näistäkin viikoista selvittäisiin jotenkin - vaikka ehkä vähemmillä kilometreillä.
Mutta taistelu jatkuisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti